Extreme (us), Accept (ger), Masterplan (ger), Stratovarius, Stargazery, All Rise @ Radio City South Park, Tampere 05.06.2015
Toista kertaa Tampereen Eteläpuistossa järjestetty South Park-festivaali on ottanut komeasti paikkansa Suomen festarikartalla, ja täyttää ansiokkaasti sitä aukkoa, joka muinoin samoilla rannoilla järjestetyltä Sauna Open Airilta jäi. Saunaan en koskaan ehtinyt, mutta South Park tuli korkatuksi nyt kakkoskesänään.
Viime vuonna South Park avasi historiansa komeasti tuomalla Skid Rown, tämän vuoden kuumiksi täkyiksi hankittiin Def Leppard ja harvinainen vieras edes lähikulmilla, Extreme. Ennakolta rohkeilta ja hiukan riskialttiiltakin kuulostaneet päävierasvalinnat kannattivat. Viime vuoden yleisömäärät lyötiin, ja homman jo tiedotettiinkin jatkuvan ensi kesänä. Ajankohtakin on sopiva, Helsingin Tuska Openiin on riittävä muutaman viikon kaula ja yhtäaikaisuus Sweden Rockin kanssa saattaa tuottaa jatkossakin harvinaisempaa herkkua nähtäväksi.
Oman festariperjantaini avaajana, telttalavalla koko tapahtuman korkannut kotimainen Kodittomat jäi nähkääs näkemättä, toimi saksalainen power metal-osaaja Masterplan, ja hyvin toimikin. Bändin kansainvälisellä miehistöllä oli suorastaan hauskaa, mukavuuslipun alla seilattu melodinen tunteroinen avasi festivaalin erittäin hyvissä fiiliksissä. Kuultiin peräti seitsemän biisiä bändin esikoisalbumilta ”Masterplan” (2003). Aivan oikein niin, platta nauttii nimittäin kovaa arvostusta omilla listoillani, ja tulee valituksi harva se kysely sadan parhaimman heavylevyn joukkoon edelleen. Albumi on power metallin yksi kulmakivistä, jolta ei täyteraitoja löydy. South Parkin setissä bändi hanskasi komeimmin ”Soulburnin”, upeasti Dion hengessä rullaavan keskitempoisen, ja ”Kind Hearted Lightin” kohti setin loppupäätä.
Masterplan syntyi vuonna 2001, kun kitaristi Roland Grapow sai Helloweenista kenkää. Tuntuu, että Helloweenista poispotkitut tai lähteneet ovat pelkästään jalostaneet omia lajityyppejään, eli ei niissä eroissa varsinaisesti kovin traagisesti ole käynyt. Lähdöt ovat myös pitäneet Helloweenin terävänä ja uusiutuvana, siitä tuonnempana lisää.
Masterplanin alkuhämärästä on mukana enää Grapow, maailmanluokan kitaristi, joka tekee juuri sitä, mitä kitaristin bändissä kuuluukin. Eli soittaa sähkökitaraa. Poissa lesous ja jumaluus. Soolot pysyvät kurissa ja draaman kaaressa, niillä on alku, ne käyvät jossain ja loppuvat ennenkuin alkavat yhtään kyllästyttää. Sellainenhan hyvä soolo on, vai mitä Slash? Masterplanin nykyinen solisti Rick Altzi epäilytti paperilla, mutta hienosti mies hommansa hoiti, joskaan ääni ei ehkä tänään ollut aivan kestävimmillään. Altzihan muistetaan paitsi At Vance-yhtyeestä, myös kuuden vuoden stintistään kotoisen Thunderstonen nokilla. Basistikseen Grapow on onnistunut kaappaamaan yhden metallimaailman parhaista, Jari Kainulaisen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) tumma ja taidokas kurmootus on jotain, mitä voisi katsella ja kuunnella pitkäänkin. Vielä kun kannuissa vaikuttaa tsekkismies Martin Skaroupka, joka paukuttaa myös Cradle of Filthissa, on Masterplanilla miehistöasiat kunnossa. Viimeisimmältä albumilta ”Novum Initium” (2013) kuultu hittiraita”Keep Your Dream Alive” osoitti, ettei Grapowin sävelkynä ainakaan merkittävästi tylsymässä ole. Mukavasti kerääntyi Masterplanin vedon aikana jo saksaheavyentusiaistia lavan eteen, vaikka ymmärrettävästi suuri massa antoi vielä odottaa itseään. Masterplanin positiivinen nykäisy kantoi pitkälle ja toimi komeana avaajana henkilökohtaisille South Parkeilleni. Lisäpisteet tiskille, että Alex Mackenrottin kiipparitkin saatiin kuulumaan, ja Alexille itselleen, että lavajuomana toimi nykyään yhä harvemmin nähty ja lavajuomana tänä päivänä käsittämättömän aliarvostettu Jack Daniel’s.
Siirtymä telttalavan puolelle, jossa sielläkään ei vielä voinut tungusta puhua. Tampereen Tesomalta ponnistava All Rise soitti oman settinsä yritteliäästi, mutta juurikaan muistijälkiä jättämättä. Näiden iltapäivän kotimaisten soittoslotti voisi minun makuuni olla kaikkien järjestään puoli tuntia, ei yhtään enempää. Puolessa tunnissa jos ei pysty vakuuttamaan, millä logiikalla se tapahtuu seuraavan varttisen aikana?
South Parkin lavasijoittelu on mainio. Perjantaikin oli suorastaan myrskyinen päivä, tuulinen nyt minimissäänkin, mutta blosis ei päässyt päälavan soundia tai rakenteita haittaamaan lainkaan. Ja koska päälava on päivän auringonkiertoon suurinpiirtein sivuttain, ei bändien tarvitse esiintyä masentavassa myötävalossa, eikä jengin tulla kokoajan tillatuksi silmään. Telttalavan anniskelualueelta näkee päälavan, jos haluaa, ja sateen lauantaille sattuessa moni halusikin.
Takaisin päälavan eteen, tsekkaamaan Stratovariuksen alkukesän kunto. Sehän ei huono ollut, eikä se ole tällä miehistöllä kyllä koskaan ollut. Stratovarius on elämänsä vedossa, luomisvoimissaan ja kokoonpanossaan. Tasaisin väliajoin syntyy laadukas tai jopa kivenkova albumi, bändi hioutuu yhteen ja keikoilla rentous on sana joka tulee ensimmäisenä mieleen. Bändi soitti hittipitoisen setin ja sellainenhan se useimmiten on, minkä festarituntisessa ehtii toimittaa. Homma tutusti käyntiin ”Speed of Light’lla”, nykysetin vanhimmalla rallilla. Perään ”Eagleheart”, yksi kaikkien aikojen kovimmista power metal-raidoista ikinä. Kolmas veto ”Deep Unknown” sai luvan edustaa Straton progeosastoa. Setin kovin veto oli kuitenkin tänään ”Black Diamond”, joka kirvoitti jo huudontapaistakin kasvavalta heavykansalta. Jens Johanssonin tutulla cembalointrolla alkava biisi oli pitkään biisi, jonka aina skippasin bändin tuotannossa, mutta sittemmin siitä on kasvanut komea keikanhuipennus, jolla on aina hyvä mitata illan tämminki, ihan viimeistään. Kymmenen biisin kompakti setti päättyi tutusti ”Hunting High and Low’lla”. Bändi on hirvittävässä tikissä ja uransa parhaalla miehityksellä, sen voi huoletta tsekata milloin ja missä tahansa, seuraavan kerran jo parin viikon päästä Tuskassa, kun bändi soittaa vuoden 1997 ”Visions”-albuminsa kannesta kanteen. Onhan se nähtävä ja kuultava.
Kuva: Jukka Vahter
Ehdin jo luulla, että seuraavana telttalavalla soittava tamperelais-oululainen Stargazery sai kaiken sen tungoksen aikaan, mutta kyse olikin juontajakaksikon Silvennoinen/Kahilainen omasta ”megashowsta”, jossa kuultiin ne Speedy ja Saku-duon kaksi tv:stä tuttua hittibiisiä. Eikä siinä, ainoa vain että se tv:stä tuttuus alkaa olla jo hyvin taaksejäänyttä elämää. Jengillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja tunnetut korahteluhokemat kaikuivat ympäri juhlakenttää.
Stargazeryn onneksi teltta oli jo valmiiksi täynnä, ja moni jäikin niille sijoilleen. Pitkään on tämä orkesteri pitänyt nähdä, kannatti odottaa. Kolmevarttinen komeaa power metallia, biisejä jotka kelpaisivat pidemmällekin päässeille kilpaveljille, ja ennenkaikkea ja kaiken kruununa Jari Tiuran huikea ääni, joka vieläpä tänään oli huippuiskussa. Tiura on helposti yksi sympaattisimpia hahmoja, jonka ikinä olen metallilavoilla nähnyt, kerrassaan valloittava nokkamies. Tiurahan muistetaan oman bändinsä ohella vuoden pestistään Michael Schenker Groupissa (2006-7), ja viimeksi olinkin kuullut Tiuran laulua maestron vieraana Tampereen Klubilla, kun Schenker tuotatti näytille muutenkin aikamoisen superkokoonpanonsa huhtikuussa 2013. Superbändeistä kuulee aina länkytettävän, mutta suomimetallin saralla Stargazery on eittämättä sellainen, miehistön taustalta ja nykyisyydestä löytyy vaikkapa nyt vain Burning Point, Sarcofagus, Charon, Kalmah, Ghost Machinery ja NNS. Ja kaikki tuohan kuuluu soitosta, Pete Ahonen on näiden biisien mittainen kitaristi ja pystyy myös toimittamaan tummat stemmat Tiuralle. Erittäin kova orkesteri, tsekatkaa nämä. Eivät soita kaikissa kissanristiäisissä, mutta olkaa paikalla kun. Uusi albumi ”Stars Aligned” on kova kokonaisuus sekin. Yleisön tunnelmista aisti, että aika moni tänään löysi Stargazeryn, siihen malliin hymyiltiin ja nyökkäiltiin. Suomessa ja Saksassa puristetaan maailman paras power metal ja tamperelaisella Stargazerylla on näppinsä sillä linjastolla. Komea veto. Palaan asiaan.
Jotain oli pielessä telttalavan soundissa kumpanakin päivänä, ei erityisen pahasti, mutta väliin häiritsevästi kuitenkin. Jos välispiikeistä on hankalaa saada selvää, ei voi laulusoundikaan olla hyvä. Ja se on toki näiden tiurojen ja muiden luikauttaessa aika sääli. Kokonaissoundi teltassa oli maallikon korvaan ok, mutta erittäin kohdillaan vain lyhyinä pätkinä.
Jos mittaili huppareiden selkämyksiä ja t-paitojen tekstejä, oli lauantain Helloween festareiden odotetuin vieras. Merchandisemittarilla siis. Ja toiseksi odotetuin oli Motörhead, joka ei edes esiintynyt. Mutta kun mitattiin täpinää lavan edessä, oli se odotetuin monelle Accept, alias meille kaikille tärkeä Assept, jo vuodesta 1976. Solingenin salamapartio suorasuuntasi tunnin ja vartin kovimpia hittejään, hyvillä soundeilla, kovalla volyymilla ja iloisella ilmeellä. Vankeja ei otettu, asemasotaan ei hetkeksikään hyydytty. Armoton veto, valitettavasti omalta kohdalta vasta ensimmäinen (kyllä, miettikää, 2015), mutta näillä näkymin ei viimeinen. Tuli tuossa kehua retosteltua taannoin U.D.O:n Nosturin keikkaa: https://keikkaguru.com/2015/05/11/u-d-o-ger-sister-sin-swe-garagedays-aut-nosturi-helsinki-10-05-2015/ Mutta kyllä on sanottava, että tämähän nyt vasta oli kova veto, mitä tulee Accept-mytologiaan ja näihin iskusäveliin. Useita Accept-keikkojakin nähnyt tosifanisto tuntui tykkäävään, lavan edessä alkoi olla tunkua ja yhteislaulukin lähti. Yleisön naisvaltaisuus pisti tässä kohtaa silmään, ehkä illan pääaktillakin oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta kun Tuskassa on jotenkin tottunut aika karpaasiin yleisöön, South Parkissa hameväkeä oli selvästi muutenkin enemmän kuin yleensä. Accept veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/accept/2015/etelapuisto-tampere-finland-3c9f1b7.html
Kärkeen siis diskreetisti pari Mark Tornillon solistiaikaista biisiä, ettei pelkästään mene vanhojen muisteluksi. Tornillo on erittäin kova laulu-ja showmies, ja osoittaa todeksi vanhan toden, ettei sota kaipaa yhtä miestä. Jos Acceptin sota kaipaa yhtä miestä, se on kitaristi Wolf Hoffmann, mutta Hoffmann ei ole menossa minnekään. Olihan siinä jotain kummallista, kun Tornillo laulatti yleisöllä ”Stalingradia” Suomen suvessa. Ei niin että lämpötilojen ero Tampereen ja piiritetyn neuvostokaupungin välillä ainakaan tänään olisi ollut kovin merkittävä, mutta välillä nämä laulatusbiisit saavat kyllä koomisia kuvioita aikaan. Toisaalta, ”Balls to the Wall…” Setin puolivälissä Mark Tornillo kävi stagen sivustalla ja avustava lavajamppari avasi tälle jääkylmän Karjalan. Kerrankin jotain, että saattoi olla kotimaastaan hetken ylpeä.
Kuva: Jukka Vahter
Murkinatauon takia jätin näkemättä Teräsbetonin, mutta ennenkaikkea siksi, että en ikinä ole tajunnut tämän orkesterin pointtia, en koskaan kuulunut kohderyhmään, ja olipa bändi myös oudoin valinta päivän rosteriin. Teris veti kyllä teltan piukkaan, joten oma yleisönsä sille on. Toisaalta, oli oltava ajoissa päälavan edessä, niin edessä kuin ilman kyynärpäitä pääsee. Olihan South Parkin perjantain odotettu päävieras itse funkmetallin keksijä Extreme.
Erittäin lähellä oli, etteikö Extreme vetänyt vuoden 2015 kovinta keikkaa tähän mennessä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna ja hetken sulateltuna, vetihän se. Ei tällaista intensiteettiä näe joka päivä, joka vuodesta puhumattakaan. Laulaja Gary Cherone hyppi, pomppi, juoksi, nyrkkeili ja tempoi ympäri lavaa hirvittävissä energioissa, suorastaan väkivaltaisesti. Homma oli silti kontrollissa koko ajan, vaikka välillä olin varma, että kohtaa sattuu Garya leukaan. Lavanedustan rouvat, 90-luvun alun teinitytöt, yltyivät käsittämättömiin tanssimuuveihin, jengi otti tilaa itselleen, koko Eteläpuisto tuntui vellovan hirvittävän grooven kourissa. Nuoriso vääntelehti itseään outoihin asentoihin, vaikka ei ollut edes syntynyt 1990, pois se heistä. Nuno Bettencourt kitarassa ja ennenkaikkea Pat Badger bassossa, saivat aikaan senmaailmaisen alakerran jynkytyksen, että maa tärisi lavan edustalla. Muutenkin Extreme soitti todella kovaa, tuntui että lähtee amalgamit hampaista.
Miljoonan tonnin juna rysähti liikkeelle ”Decadence Dancella”, eikä sitä oikeastaan pystynyt mikään pysäyttämään. Klassikkoalbumista ”Pornograffiti” bändi soitti yli puolet, onhan se kiertänyt juuri nyt soittamassa kyseistä plattaa nimenomaan alusta loppuun läpi. Muutakin haluttiin tänään tarjota suomalaisille, siksi harvinainen herkku keikka näillä saloilla oli. Cherone ja Bettencourt vannoivat moneen kertaan kumpikin, että bändi palaa Suomeen, sen verran kovan menon järjesti South Parkin innostunut yleisö. Orkesteri ei ollut tältä territoriolta uskaltanut selvästikään toivoa liikoja, se oli itsekin yllättynyt bileiden laadusta. Hyvä South Park, ja hyvä me, nyt nämä saadaan takaisinkin. Toivottavasti.
Vain keikan keskikohdan akustinen suvanto, kun Bostonin valkoinen apassi Nuno Bettencourt istui pallille teräskielinen sylissään, antoi groovehirviön hetkeksi hengähtää. Pitkähkö instrumentaaliflamencofunk alle, joka ei sekään onnistunut käymään tylsäksi. Monenlaista kepinheiluttajaa on tullut keikoilla nähtyä, mutta kun näki Nuno Bettencourtin, tajusi taas miksi sähkökitara keksittiin. Akustinen osio jatkui, Nuno kutsui ystävänsä Garyn messiin ja nyt tiesi, että kohta kastuu kentällä muukin kuin silmäkulma, ”More Than Words”. Pitkä ja harras versio, yleisökin sai tilaisuutensa laulaa mukana, ja käytti sen. Edes tunnelmapalaa ja hituria Cherone ei malttanut istua aloillaan, käsittämättömän elastinen amerikankärtsy, hämähäkkimies, joka näytti South Parkin perjantain päätteeksi, mistä rocktähdet on tehty. Ei ihme, että veljekset Van Halen rekrysivät juuri Cheronen bändinsä nokille, kun Sammy Hagarin tinki tuli täyteen. Ääntä riittää, ja kuntoa. Paljon tuotakin päätöstä itkettiin ja poteroista arvosteltiin, mutta Cherone ja Van Halen saivat yhdessä aikaan mainion, mutta toki aliarvostetun, albumin. Eikä samainen orkesteri ole mainittaviin mainetekoihin yltänyt David Lee Rothin palattuakaan. Ongelma makaa muualla kuin solistiosastolla.
Kuva: Jukka Vahter
Aivan keikan alun räjähtävän väkivaltaiseen intensiteettiin ei Extreme enää setin lopulla päässyt, mutta Vuoden Keikan tittelin se olikin jo ehtinyt ansaita. Silti, groovemonsteri eli ja hengitti loppuun asti kierroksilla, joille monilla ei ole mitään pääsyä. Vaihtelua funkpaahtoon toi countrybiisi ”Take Us Alive”. Keikka päättyi ”Hole Hearted’iin”, ja kuinka olla, siihen minkä takia aika moni oli paikalle tullut, ”Get The Funk Out”. Sen jälkeen ei voi enää soittaa muuta, yleisö toki vaati lisää, ja bändi kävikin muutamaan otteeseen vielä kiittelemässä porukkaa uskomattomasta iltapuhteesta, sillä yhdessähän nämä tehdään.
Käsittämättömän kova veto. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää South Parkin perjantai. Ensimmäisen päivän perusteella kaikki mainiosti. Jonottaa ei tarvinnut, käytännössä minnekään, henkilökunta oli ystävällistä ja päälavan soundit kunnossa. Lauantaina lisää. KG