Perfect Blue Sky (swe/us/aus) @ Kurki Festivaali, Vesilahti 03.07.2014
Kuten vakilukijani tietää, olen friikahtanut armottomasti rockin historiaan, ja sen mitä erilaisimpiin aikajanoihin, genrerajoista kovastikaan piittaamatta. Toki lähtökohtana on aina musiikki, sen on oltava laadukasta ja hyvää. Mutta että, jos Joku on soittanut Jonkun kanssa samassa bändissä vuonna Barabbas, tai sessioinut samalla albumilla kuin Joku vuonna Saatana, olen messissä. Näistä lähtökohdista hankkiuduin vartavasten tihkusateisena torstai-iltana (onko tänä kesänä ollut muunlaisia) Vesilahteen Kurki Festivaaleille. Aivan. Ei ehkä festivaali kaikkien huulilla, kuten ei ehkä paikkakuntakaan. Antakaas, kun selitän.
Australialainen laulaja-lauluntekijä Jane Kitto on ahkera suomenkävijä. Suurimman osan vuotta rocklady majailee Tukholmassa, ja esiintyy milloin soolona, milloin milläkin kokoonpanolla. Lähin yhteistyökumppani (ja käsittääkseni kumppani muutenkin) on Pontus ”Pna” Andersson, jonka mainiossa Flower Punch-yhtyeessä Kitto niinikään vaikuttaa. Täksi kesäksi Kitto ja Andersson ovat kuitenkin koonneet varsin mielenkiintoisen kokoonpanon, joka itsenikin liikkeelle pakotti. Bändin nimi on Perfect Blue Sky, ja sen rytmiryhmänä toimivat niinkin legendaariset nimet kuin Dave Getz (rummut) ja Peter Albin (basso). Combon täydentää Kitton omasta bändistä napattu kiipparisti Danny Oakhill.
Palanen rockhistoriaa, jos sallitte. Basisti Albin oli perustamassa Big Brother and the Holding Company-yhtyettä tammikuussa 1966, ja rumpali Getz saatiin mukaan jo myöhemmin samana vuonna. Tapahtui muutakin merkittävää. Bändin solistiksi nousi relatiivisesta tuntemattomuudesta muuan Janis Joplin. Kesällä 1967 bändi esiintyi Monterey Pop Festivalilla, tuli tallennetuksi D.A. Pennebakerin dokumenttielokuvaankin, ja sai festariesiintymisensä pohjalta levytyssopimuksen Columbialta. Seurasi kaksi armotonta klassikkoalbumia, ensin se bändin mukaan nimetty 1967, ja sitten ”Cheap Thrills” (1968). Jälkimmäinen viihtyi USAn listaykkösenä 8 viikkoa, bändi eli kiihkeää kukoistuskauttaan, solistinaan sensaatiomainen Janis Joplin. Mutta jo vuoden -68 aikana Janisin oli tullut aika lähteä soolouralle, ja hän jätti bändin, laulaen viimeisen keikkansa Big Brotherin kanssa 1. joulukuuta. Lähdön syistä ja taustahahmoista väännetään kättä tänäkin päivänä. Bändi telakoitui pian Joplinin lähdön jälkeen, ja rytmiryhmä Albin/Getz etsikin itselleen nopeasti uuden työnantajan, nimittäin Country Joe and The Fish.
Big Brother and The Holding Company on kuitenkin yhä olemassa, mukana Getzin ja Albinin ohella on myös perustajakitaristi Sam Andrew. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta sen nähdäkeen kannattaa kiirehtiä, ja vieläpä Yhdysvaltoihin.
Kitton, Anderssonin, Oakhillin, Albinin ja Getzin kokoonpanolla on ollut tänä kesänä muutama keikka Ruotsissa, ja Suomessa peräti yhdeksän vetoa, plus muutama tv-ja radioesiintyminen. Vesilahden kolmipäiväinen, nyt kolmatta kertaa järjestetty Kurki Festivaali oli siis onnekkaiden tapahtumien joukossa todistamaan paria aika legendaarista muusikkoa. Jostain syystä bändille oli suotu koko festarin avauskokoonpanon paikka, torstaina kello 18.00. Ja hiljaistahan siellä sitten olikin. Orkesterin aloittaessa paikalla oli ehkä 6 lipun lunastanutta. Setin alkupäässä soitettiin vuoroin Kitton biisejä, vuoroin Anderssonin. Pakko on todeta, että Anderssonin biisit nykäisivät pidemmän korren. Kaverin johtaman Flower Punch-yhtyeen esikoisalbumi on nimittäin suorastaan aika erinomainen, eli Andersson osaa kyllä kirjoittaa lauluja (tsekatkaapa vaikka ”Little Bug”). Bändinsä tyylilajina on jonkinlainen puoliakustinen grunge, ja hiukan siihen tyyliin nytkin vedettiin, leimallisimpana elementtinä Kitton ja Anderssonin yhteislaulu ja Pnan mainiot kitarasoolot. Joihin paikoin ruotsinmies sai mainion psykedeliahyppysellisen mausteeksi.
Alkupäässä settiä rytmiryhmä Albin ja Getz toki esiteltiin, mutta harvinaisenkin vakan alla herroja pidettiin, kunnes aivan keikan lopussa koitti hetki, jota me kaikki 10 yleisön muodostanutta olimme odottaneet. Tai ainakin valtaosa meistä. Eli ensin basisti Albin tulkitsi kieltämättä komealla ja syvällä äänellään ”Blindman”, Big Brotherin esikoisalbumilta (biisi on koko tuolloisen bändin yhdessä kirjoittama, mukana myös jo mainittujen lisäksi edesmennyt kitaristi James Gurley). Upea veto, ja tunnustaa pitää, että jo pelkästään tämän takia olisi kannattanut rockhistoriafriikin ja musadiggarin olla paikalla lunastamassa 12 euron hintaista päivälippua. Sitten Perfect Blue Sky paketoi settinsä komealla tulkinnalla ”Piece of My Heartista”. Joka on tietenkin se laulu, josta kaikki viimeistään tietävät Janis Joplinin. Mutta tulevat vain harvoin ajatelleeksi, kuka tai ketkä biisin soittavat ”Cheap Thrills”-klassikkoalbumilla, jolla silläkin se on vain yksi biisi muiden joukossa. Siksi onkin keskeistä, että ”Piece of My Heart” vedettiin hitaana, suorastaan hauraana versiona tänään, poissa Joplinin todistusvoimainen huuto. Jane Kittolle tulkinnasta iso krediitti. Ei pienintäkään yritystä olla kukaan muu kuin oma itsensä. Kittollakin nimittäin ääntä löytyy kyllä, mutta nyt sen säästely tuli juuri oikeaan paikkaan. Kitto omisti päätösbiisin rytmiryhmä Albinille ja Getzille.
On selvää, että jos lavan edustalla on alle 10 ihmistä, joista osa on paikallislehtien kuvaajia, osa toimitsijoita ja äänentoistofirman jannuja, niin syöhän se bändin kuin bändin fiilistä ja esitystä. Eniten faktoista taisi häiriintyä Andersson. Kitto on taatusti tottunut todella pieniin yleisöihin, ja amerikanherrat taas ovat ehtineet jo kaiken nähdä.
Olisiko Kurki Festivaali mitään, jos ensi vuoden tapahtuma olisi vaikka vain kaksipäiväinen? Olisiko aika luopua torstaista festaripäivänä? On kesälomakausi, ja Suomi täynnä tapahtumia. Ei ole kenenkään etu soittaa kolmelle ihmiselle. Ja toisaalta, jos festarin ohjelmisto sisältää kaikkea nyt kuullusta blues rockista saksalaiseen eurodanceen ja pirkanmaalaiseen kuolonmetalliin, niin voidaanko puhua sillisalaatista? Voidaan. Arvostan hirvittävästi kaikkea tehtyä talkootyötä tapahtuman eteen, mutta se työ menee hukkaan jos yleisö ei olekaan pääasia, vaan itse järkkääminen. Joten, pienen (toivottavasti) erikoistumisen myötä, kaikkea hyvää ensi kesän festarille ja tapahtumalle pitkää ikää. Kaikki se mitä paikalla nimittäin oli, toimi hienosti ja oli varsin mietittyä. Paitsi siis esiintyjät.
Kun kerran festareilla oltiin, piti velvollisuudesta tsekata toinenkin bändi. Kokkolassa vuonna 2005 perustettu Isäntä Meidän soittaa suomeksi laulettua heavya, ja soitti sitä Vesilahdellakin. Tsekkasin tarkasti ja taidolla soittaneen orkesterin setistä suurimman osan, kunnes tihkusade ja tunnelman yleisapeus otti omansa. Iso hatunnosto solisti Johan Huhdalle, ettei yleisön pienuutta, sen vähemmistön umpitunnelia, tai mainittua sadetta tarvinnut kertaakaan mainita. Vedetään täysillä, vaikka paikalla olisi vain miksaustiski. Juuri näin. Tulette saamaan uusintakatsastuksen tilaisuuden tullen klubiympäristössä. KG