Canned Heat (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.06.2014
New Yorkin White Lake, elokuun 16.pvä 1969. Canned Heat soittaa Woodstock-festivaalin lauantai-illassa tunnin ja kahdeksan biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Festivaalin yleisömäärä kohoaa piikkeinä 400 000:een. Vuonna 1965 toimintansa aloittaneen Canned Heatin rytmiryhmänä nähdään basisti Larry Taylor ja rumpali Fito de la Parra.
Hämeenlinnan Suisto-klubi, kesäkuun alkajaisiksi 2014. Canned Heat soittaa sunnuntai-illassa puolitoistatuntisen ja 13 biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Suisto-klubi on käytännössä lähes täynnä. Canned Heatin Woodstock-kokoonpanosta ovat yhä jäljellä Taylor ja de la Parra.
Rockhistorian maineikkaimmalla festarilla vasta kolmannen Heat-keikkansa soittanut kitaristi Harvey Mandel ei ole mukana, kun bändi juhlistaa Woodstockista kulunutta 45 vuotta. Kuluvaa rundia toki siis sujuvasti mainostettiin jonkinlaisena juhlakiertueena, ”mukana jopa kolme Canned Heatin Woodstock-legendaa”. Toki Mandel kuuluu virallisesti bändin nykykokoonpanoon, mutta ei soita läheskään kaikilla keikoilla, eikä miestä nytkään saatu Eurooppaan jalkautumaan. Yhdysvalloissa, mistä on lyhyempi matka kotiin, Mandel on juhlakeikkoja soittanut. Nyt(kin) Mandelia tuurasi kitarassa pitkämies John Paulus. Kokoonpanon on vuodesta 2008 täydentänyt laulaja-huuliharpisti Dale Spalding.
Olin nähnyt samaisen kokoonpanon (ilman Mandelia siis) nelisen vuotta sitten Tavastialla. Alkuperäisjäseniähän bändissä ei ole vuoden 1981 jälkeen soittanut, mutta tämän orkesterin kohdalla alkuperäisjäsenyys on jo niin pitkän tarinan takana, että siitä joskus toiste. Canned Heatin kohdalla kannattaa nikottelematta puhua ns. klassisesta kokoonpanosta, ja siitä ovat jäljellä todellakin siis Taylor ja Parra, molemmat mukana vuodesta 1967.
Keikka käynnistyi kovimmalla mahdollisella valinnalla, eli bändin ehkä tunnetuimmalla hitillä ikinä, ”On The Road Again”, vuoden 1968 kakkosalbumilta ”Boogie with Canned Heat”. Biisi aloitettiin kuin tunnustellen, ja olettaa sopi, että se kasvaa minuuttien massiiviseksi psykedelialuennaksi, mutta ei. Ja aivan mahtavaa niin, näin sen kuuluikin mennä. Kuten alkuperäislevytyksenkin, biisin lauloi de la Parra rumpujensa takaa, tunnusomaisen ohuella äänellään.
Kolmantena kuultiin klassinen ”Amphetamine Annie”, joka soitettiinkin jo sitten asianmukaisen pitkänä versiona. Biisiin saatiin bassovieraaksi Suomen-kiertueen järjestänyt ja sitä manageroinut Robban Hagnäs, tuttu Wentus Blues Bandista. Nimittäin, välillä Larry Taylor tarttui kitaraan, ja taas vuoroin John Paulus bassoon. Tätä oli keikan kuluessa itseasiassa varsin vaikea ymmärtää, Paulus on huikea kitaristi, mutta tuntuu että kyseistä faktaa halutaan piilottaa, kuin sitä kuuluisaa kynttilää vakan alla. Taylor taas on basistina maailmanluokkaa, mutta kitaristina ei lähelläkään. Soitto soi toki koko ajan mallikkaasti, mutta suutari-Taylorin olisi suonut pysyvän vielä enemmän oman lestinsä ääressä.
Juuri Woodstockin alla julkaistun ”Hallelujah”-albumin ”I’m Her Man” kulki kuin 60 tonnin pitkänokka-Peterbilt yölinjallaan ja komeasti toimi myös ”Future Blues”-albumin nimiraita elokuulta 1970. Spalding osoittautui olevan erittäinkin laulumiehiä, komeaäänistä ja takakenoisen rentoa tulkintaa, sekä muutama todella makoisa huuliharppusoolo. Itse en ole lainkaan huuliharppumiehiä, välillä joutuu oikein sietämällä sietämään, mutta osaavissa käsissä (kuten Spaldingilla), jälki on komeaa.
Canned Heat sortui soittamaan muutaman umpiturhan instrumentaalin tänään, niistä ensimmäisen eli ”Nighthawkin” pointtia en ainakaan itse keksinyt millään. Samoin Spaldingin ihan ilolla tulkitsema ”Have a Good Time” oli tässä seurassa aika moinen renkute, mutta ymmärrän kyllä, sunnuntaihämäläistä yleisöä piti yrittää saada mukaan keinoja kaihtamatta. Illan kovimman innostuksen alalattialla sytytti kuitenkin, ja kuinka ollakaan, ”Going Up The Country”. Varsinaisen setin loppuliu’ussa kuultu ”So Sad” olikin puolestaan olla keikan kovin veto, siihen nimittäin Paulus raotti vakan kantta, ja sipaisi salavihkaa illan tyylikkäimmän kitarasoolon. Sensijaan setin päättänyt ”Let’s Work Together” kuultiin suorastaan laimeana vetona.
Canned Heat hoiti encoreosuuden herrasmiesten arvolle sopivasti. Ensin boogieteorian pitkä oppimäärä korkein arvosanoin eli ”Fried Hockey Boogie”, jossa Taylor ja Parra saivat ansaitusti pitkät soolo-osuudet. Varsinkin Parran rumpusoolo oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio ja toi mieleen Ian Paicen vastaavan männäkeväältä. Eli hartiat alas ja längistä sisään. Taylorin bassosoolo antoi odottaa itseään, mutta kasvoi kuin kasvoikin lopulta kuulemisen arvoiseksi. Jälkimmäisenä encorena vielä bändin ensimmäinen koskaan levyttämä biisi, eli Muddy Watersin ”Rollin’ and Thumblin”, johon Spalding nykäisi kuin salaa illan kovimman huuliharppusoolon.
Mainio sävellahja entisille nuorille, joita Suiston illassa todellakin oli erittäin ilahduttava määrä, vaikka itse päivä oli ennalta tuomittu olemaan yksi kalenterivuoden kenties vaikeimmista myydä. Mutta varhainen soittoaika ja bändin legendaarisuusaste toimivat tänään. Suiston tilanteesta on kirjoiteltu pitkin kevättä, talousvaikeuksia on ollut, mutta tämän kaltaisten iltojen myötä toivoa on. Pidetään Suisto hengissä, hyvät ihmiset. Jos Hämeenlinnan ainoa oikea rokkiklubi päästetään kaatumaan, on menetys valtava, siksi hienoa ja monipuolista työtä Suisto tekee. Joten, Canned Heat-solisti Dale Spaldingin sanoin: ”See you next time.”
Ja ai niin. Jos nyt ketään kiinnostaa. Suiston illassa kuultiin neljä samaa biisiä kuin Woodstock-setissä lauantaina 16.8.1969 (I’m Her Man, On The Road Again, Going Up The Country ja Fried Hockey Boogie). KG