Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “heavy metal”

Apsent (tr) @ Shaft Club, Kadiköy, Istanbul 06.06.2013

Täällä Istanbul ja paluu pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen eetteriin. Tauon selittää Näköradiomiehen Ihmeelliset Siekailut lounaisessa Turkissa, Marmariksen niemimaalla. Kolme viikkoa ankaraa työntekoa, eikä niissä pienissä vierasvenesatamiksi muotoutuneissa kylissä ollut mahdollisuutta kuulla tahtiakaan elävää musiikkia. Ei edes minareetin rukouskutsu tule nykymaailmassa elävänä, vaan kaiuttimista. Ja kovaa.

Siirtymä Istanbuliin odottamaan työkomennuksen jatkoa muuttui muutamassa päivässä hotellikuolemaksi ja aivan varma olen siitä, että pikkuisen sellini numero 305 seinät ovat joka aamu muutaman sentin lähempänä. Marmariksella oli aikaa haaveilla Istanbulin monimuotoisesta ja elävästä klubiskenestä ja kaikista illan päälle kymmenistä vaihtoehdoista kuulla elävää musiikkia. Sitten alkoivat mielenilmaukset Taksimin aukiolla Beyoglussa, ja hyvä niin, ihmisten kiukun tiukentuvaan otteesseen Turkin hallinnossa ymmärtää kyllä. Samantien se merkitsi kuitenkin rokkiskenen kuivahtamista, kaupungin tärkeimmät klubit ovat aivan Taksimin taistelutantereen nurkilla, ja kuluttavalla nuorisolla on nyt muutakin ajateltavaa. Ennakkolippu oli oikein hankittuna näkemään jenkkiläinen stonerjyrä Red Fang, mutta keikkamestakseen suunniteltu Jolly Joker on peruuttanut sittemmin lähes kaiken. Turkin poliisi kun kyynelkaasuttaa lapsia ja vanhuksia parin korttelin päässä.

Vihdoin koitti D-Day, ja mahdollisuus nähdä ihan oikea ja aktiivinen rokkibändi liian pitkän kuivan kauden päätteeksi, kun istanbulilainen hardrockryhmä Apsent oli ilmoitettu soittamaan majoituskaupunginosani Kadiköyn Shaft-klubilla. Apsent on perustettu 2005, ja julkaissut todella mainion eponyymin albumin alkuvuodesta 2010. Huomasin kykeneväni kuuntelemaan kyseisen albumin vaivatta alusta loppuun hotellihuoneeni synkkyydessä jopa useita kertoja putkeen, ilman että juuri sanaakaan  turkkia ymmärrän. Varsinkaan kovaa ja korkealta laulettua turkkia. Albumi muistuttaa hyvinkin paljon suosikkiyhtyeestäni, japanilaisesta Concerto Moonista, samankaltaista rentoa ja äärimelodista pimppiheavya hyvillä soundeilla. Ja sikälikin, että varsinkin kovaa ja korkealta laulettuna turkin kieli kuulostaa korvaani erittäin japanilta. Äärettömän kaukaisia sukulaiskieliä kun ovat.

Siispä neuvoa-antavalle Efesille kahden korttelin päähän mainioon Asgard-viikinkimetallibaariin, erittäin pikkuiseen ja ihan pikkuisen synkkään kellariloukkoon, jossa suomalainen ja norjalainen hurmeinen tikkaus soi niin kovaa, että rinnalla Motörheadin keikka kuulostaisi herännäisseuroilta. Ajatus oli haastatella Asgardin henkilökuntaa mahdollisista tulevista keikkailloista, vaan ei siinä metakassa. Mainio luola, ja tullee muodostumaan meikäläisen vakimestaksi lähiviikkoina.

Elokuvien Shaft-hahmon mukaan nimetty klubi on Kadiköyn käytännössä ainoa oikea rokkiklubi, joka tarjoaa illasta riippuen myös bluesia, jazzia ja perinteisempää anatolialaista. Pääosin Shaftin musatarjonta on kotimaista, ja aika usein myös coversettiä. Kuten totesin, Istanbulin todellinen skene löytyy Euroopan puolen kaupunginosista. Sisäänpääsy oli tänään ilmainen, ja hyvä niin, pieni olut sen sijaan maksaa pöyristyttävät 12 liiraa, kun Asgardia vastapäätä Pub Stationin mukava pujoparta myy puolilitraa 6 liiralla. Shaft on kuin pienoismalli Helsingin edesmenneestä ja mainiosta Dante’s Highlightista, jos muistatte. Lavan ympäristöä on ihan maulla dekoreerattu muistuttamaan New Yorkin takapihojen umpikujaa, Shaftin hengessä.

Toiveikkaana kuulemaan mainion ”Apsent”-albumin käytännössä läpi, ja ehkä muutaman coverin, olin paikalla jo tuntia ennenkuin mitään tapahtui. Minä, henkilökunta ja loppuaikojen Pentti Saarikosken näköinen ukkeli, joka ammattimiehen ottein kauhoi rakia, kunnes ei enää tarjoiltu. Hiljakseen paikalle valui kuitenkin väkeä ja kuumimpina hetkinä kuitenkin puhuttiin jo 20 hengestä. Laulusolisti ja Apsentin kiistaton nokkamies Tolga Akyurt muistikin kiittää paikalle raahautuneita, vaikka toisaalla kaupungissa tehdään (toivottavasti) ihan oikeaakin historiaa. Tänään ei nimittäin keikoillakäyntihistorian siipi varsinaisesti havahtanut, mutta tarjottiinpa kovin coversetti, minkä olen kuunaan kuulluut.

Keikka päräytettiin käyntiin jotenkin todella tutulla kosketinintrolla, ja kyllä, Pajukon pojan sydän sykähti, kun Tolga ja pojat luukuttivat kärkeen StratovariuksenHunting High and Low”. Ja siitä kun sitten Judas Priestilla ja Iron Maidenilla edettiin, niin coverillaksihan tämä vahvasti näytti muotoutuvan. Vielä ensimmäisen puoliajan jaksoin odottaa Apsentin mainiota omaa tuotantoa, mutta ei. Alkupuoliskon paras maalipaikka oli ehdottomasti Maidenin ”Evil That Men Do”. Se minkä Tolga englannin lausumisessa häviää, hän äänessä voittaa. Kaveri on nimittäin Istanbulin Timo Kotipelto, varmasti ja vakuuttavasti lähtee, eikä ääni muodostajaansa petä. Erityisesti pitää mainita myös basisti Denisan Sari, jolla on homma todella hallussa, Steve Harrisinkään linjojen jäljittely ei ole ihan helpointa näissä kuvioissa.

Tauolla juttelin kiipparisti Levent ”Leo” Agralin kanssa ja mies vahvisti tokikin, että tänään Apsent oli palkattu soittamaan melodisen heavyn lainakataloogia. Kiitin Stratovarius-avauksesta ja veljelliset ylävitoset heitettiin. Kun kakkossetti käynnistyi Priestin ”Turbo Loverlla”, alkoi biisin hengessä tapahtua, ja sisään lapata melkoista henkilögalleriaa; ultrahomo Danny De Vito-hahmo ladyboykaystävineen, kolmimetrinen vaalea povipommi, muutama bailuhaluja tihkunut Saban kuningatar sekä muuta häkellyttävää possea ja yhtäkkiä tuvassa olikin tunnelma katossa ja meininki kuin serbialaisessa elokuvassa. Ja Apsent jyystää sydämensä kyllyydestä ja kovalla taidolla heavymetallin maailmanlistaa läpi, parhaiten aina silloin, kun homman nimi on Iron Maiden. Mutta bändi oli kääntänyt myös upeiksi voimaheavysovituksiksi muutamia popklassikoita, kuten puhkikuullun Billy Idol-vedon ”Rebel Yell”, ABBAn ehkä liiankin monesti koestetun ”Gimme,Gimme,Gimme” ja ennenkaikkea komeaksi Whitesnake-sävyiseksi miesballadiksi taipuneen, Madonnan ”Frosenin”. Näissä omissa sovituksissan bändi olikin ihan kovimmillaan. ”Frosen” kuultiin kahdesti, jonkinlaisen pikku lainahitin bändi näyttää siitä muodostaneen. Apsent valmistelee parhaillaan turkkilaisen rauhallisesti kakkosalbumiaan, jonka ainakin minä joudun tarkistamaan, kun se joku päivä netin musiikkipalvelimiin päätyy.

Mainio sessio hirvittävän isoksi kasvaneeseen livenälkään, tänään hätätapauksessa myös coverilta kävi. Tämä blogi on tarkoitus pitää jatkossakin pääosin coverbändivapaana, mutta Apsent ei olekaan coverbändi, ja poikkeus vahvistakoon säännön. Pitihän sentään eksyä myyttien Konstantinopoliin asti, kuullakseen tähän asti kovin coverilta koskaan. KG

Michael Schenker’s Temple of Rock and Lovedrive Reunion Tour (ger/uk/us) @ Klubi, Tampere 25.04.2013

Hyvät naiset ja herrat….Michael Schenker! Mies, joka soitti ensimmäisen keikkansa Scorpionsien kanssa 11-vuotiaana, ja bändin esikoisalbumilla  ”Lonesome Crow” 15-vuotiaana. Hyppäsi ensimmäisen Scorppari-kiertueen jälkeen itsensä Bernie Marsdenin bootseihin ja liittyi brittiläiseen UFO-yhtyeeseen, osaamatta tuolloin vielä sanaakaan englantia. Soittanut 8:lla UFO-studioalbumilla, ja pitkälti tehnyt bändistä sen, mitä se tänäkin päivänä on. Ollut Rolling Stonesien koesoitoissa, kun Mick Taylorille etsittiin korvaajaa. Ollut Aerosmithin koesoitoissa, kun kauan sitten Joe Perry nosti kytkintä. Julkaissut eri bändi-inkarnaatioin parikymmentä sooloalbumia ja säveltänyt niille useita heavy rockin historiaan jääviä klassikoita. Eikä tässä kaikki, Schenker on ollut ja tulee olemaan, esikuvana käsittämättömän pitkälle liudalle metallikitaristeja kautta maailman.

Michael Schenker on siis nähnyt paljon, kun luetellun kylkeen iskee vielä vuosikausien ongelmat kuningas Alkoholi I:n kanssa, niin miehellä alkaa olla jo melkoista staminaa nousta lavalle ja näyttää mitä osaa. Elämää on elettynä ja kitaraa soitettuna. Ja mikäs on lauteille noustessa, nyt kun Schenker todennäköisesti on ns. elämänsä kunnossa. Ainakin Tampereen Klubin keikalla lähes kaksituntisen, hikisen show’n vetänyt Schenker bändeineen oli tarkka, rento ja hyväntuulinen.

Michael Schenker julkaisi viimeisimmän sooloalbuminsa 2011, omalla nimellään, ei legendaarisella Group-päätteellä. Levyn nimi on ”Temple of Rock” ja siitä kiertueenkin otsikko. Schenkerillä on aina ollut tapana kerätä ympärilleen huippumuusikot, levyille ja liveille. Niin nytkin, nimittäin kun näistä superkokoonpanoista on muodikasta jauhaa, niin tämähän nyt on sellainen, jos sallitte. Amerikanmies Wayne Findlay koskettimissa ja komppikitarassa täytti paikkansa hymyssä suin, vaikka alkupään keikkaa kärsikin isoista teknisistä ongelmista. Bassossa Francis Buchholz, mies joka soitti Scorpionseissa 19 vuotta ja 12:lla albumilla. Eikä millä tahansa periodilla, vaan sillä jolta bändi halutaan muistaa, 1973-1992. Rummuissa nähtiin orkesterin ikäpresidentti Hermann Rarebell, kyllä hän, legendaarinen ”Hermann Ze German”. Rarebell soitti Scorpions-riveissä 18 vuotta ja 8:lla studioalbumilla, vastaten sanoituksista moniin bändin kultakauden tärkeimpiin klassikoihin. Eikä siinä tietenkään kaikki, kiertueen (ja Schenkerin joulukuussa julkaistavan seuraavan albumin) solistina nähtiin ja kuultiin skotti Doogie Whitea, joka itselleni oli melkeinpä yhtä iso syy olla paikalla, kuin itse Schenker.

Doogie White, jos jälleen sallitte, on maailman kenties aliarvostetuin elossaoleva heavysolisti. Mies on laulanut Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa, Praying Mantisissa, La Pazissa, Yngwie Mamsteenin Ricing Forcessa ja nykyään myös Tank-yhtyeessä. Mies on karvan päälle viisikymppisenä kävelevä pala NWoBHM-historiaa ja hard rockin kanoniaa, ja silti monille hyvinkin tuntematon. White koelauloi Iron Maidenille, tiedätte kyllä milloin, ja on ollut mukana lukemattomilla julkaisuilla vierailijana. Silti itselleni kaksi asiaa Whiten CV:stä nousee yli muiden; tanskalaisen Cornerstone-yhtyeen kanssa levytetty albumi ”Once upon our Yesterdays” (2003) ja osuus kaksiosaisella Iron Maiden-tribuutilla ”666-Number of the Beast” (White luikauttaa salavihkaa toiseksi parhaan ikinä ”Hallowed be Thy Name”).

Itse keikka jyräytettiin kovimmalla mahdollisella käyntiin eli Scorpions-varhaishitillä ”Lovedrive”. Jo pelkästään avausbiisin aikana oli lunastettu syy olla paikalla, biisi on itselläni Maailman Parhaat Rockbiisit Top 50:ssä helposti, Whiten ääni ensimmäistä kertaani livenä aivan mahtavaa kuulla ja Schenker vetäisi vielä klassikkoon upean soolon, kuinka ollakaan. Scorppari-saagalla jatkettiin, komeasti rullannut ”Another Piece of Meat” vielä putkeen ilman spiikkejä. Ja siitä sitten liuta MSG-hittejä vuosien varrelta, ”Assault Attack”, ”Armed and Ready”, ”Rock My Nights Away” ja ehkä tiukimmin näistä tänään soinut ”Attack of the Mad Axeman”. Doogie White osoitti olevansa rento showmies, ja varsinkin Rarebellin ja Buchholzin soittokunto yllätti, ukoissa on virtaa edelleen ja kaikesta näki, että koko bändillä oli selvästi valtavan hauskaa. Lienee siis niin, että vaikka asemaltaan Schenker onkin jumalasta seuraava, mitä tulee heavykitaristeihin, niin miehen bändi on kuitenkin demokratia. Josta esimerkkinä, Wayne Findlay sai tilaa soittaa muutamankin mainion soolon, siis Michael Schenkerin bändissä! Toisaalta, eihän Schenkeriä voisikaan kuvitella runkkaamaan Flying V:tään kultainen Rolex ranteessa, tukka piipattuna. Tai hieromassa iltaisin Ferrari-kokoelmaansa Beverly Hillsissä. Niitäkin kitaristeja 80-luvun heavyn megasuosio synnytti.

Tulevalta albumilta kuultiin ”Horizons”, komea puolislovari, joka todistaa myös sen ns. kirjoituskynän olevan edelleen terässä. Mielenkiintoista sinänsä, kun nyt Temple of Rock-kiertueella ollaan, niin kyseiseltä platalta kuultiin vain yksi biisi, Schenkerin ja Whiten yhdessä kirjoittama, Ronnie James Dion muistolle omistettu, ”Before the Devil Knows You’re Dead”. Jonka biisin White kertoi pohjautuvan skottilaiseen kansansanontaan ”may you get to Heaven half an hour before the Devil knows you are dead”. Ihan hyvä neuvo, pitää muistaa. Schenkerin UFO-kauden biisejä ladattiin ohjelmiston loppupäähän peräti viisi, joista encoret päättänyt ”Rock the Bottom” soitettiin erittäin pitkänä versiona ja Schenker sai varmastikin 10 minuuttia kestäneen supersoolonsa istumaan tänne, niin että se ei tuntunut hetkeäkään turhalta tai itsetarkoitukselliselta. Ehkä se johtuu kultaisen Rolexin puutteesta..

Muina encoreina kuultiin Scorpions-klassikot ”Holiday” ja ”Rock you Like a Hurricane”, joista jälkimmäisen yhteislaulua Rarebell, biisin sanoittanut mies, nousi oikein rumpujensa takaa johtamaan. Legendaarisia velikultia. Ja jälleen, Tampereen (tälläkertaa) äijävoittoinen yleisö täysillä messissä. Ja kyllä ainakin itse lupaan muistaa Michael Schenkerin  ”Holiday”n soolon, lyhyen mutta järjettömän tyylikkään ulvotuksen, todella pitkään. Vaan keikkahan ei ollut vielä tässä. Ylimääräisenä numerona jyräytettiin vielä kompakti ”Blackout”, Scorppareiden vuoden 1982 albumin nimiraita ja ajan huikea hitti. Bändi veti sydämensä kyllyydestä, ja niin se vaan on, että kun herrasmiesikäiset muusikot nauttivat yhdessä soittamisesta ja toimittamisesta, niin jälki on useimmiten todella komeaa. Vaan ei ollut keikka vielä tässäkään. Viimeiseen numeroon lavalle kuulutettiin illan erikoisvieras, Tampereen mies Jari Tiura, joka lauloi Michael Schenker Groupissa 2006-2007  ja sanoitti valtaosan ”Tales of Rock’nRoll”-albumista. Ja tuo mainittu viimeinen numerohan oli UFO-hitti ”Doctor, Doctor”. Komea, lähes kaksituntinen katsaus heavyrockin historiaan oli paketissa. Tästä tulee kuulkaa hieno keikkavuosi. KG

 

Stratovarius, Dreamtale @ Pakkahuone, Tampere 20.04.2013

Suomalaisen power metallin suurlähettiläs Stratovarius on julkaissut 15. studioalbuminaan aivan kivikovan kiekon, ”Nemesis”, ja kiertää keväänkorvalla Suomea sen merkeissä. Olin menettänyt muutaman tärkeän ruotsibändin Pakkahuoneella aiemmin kuluneella viikolla, mutta kun koitti lauantai, piti kaivaa vaatekomeron takahyllyltä Timo Kotipellon 12 vuotta sitten lahjoittama Infinite-kiertuepaita ja painua keikkahommiin. (Kyseinen kledju mahtuu yllättäen yhä päälle, palvelee uskollisesti vain ja ainoastaan Strato-keikoilla ja lepää vuodesta loput.) Siispä Tampereen alakaupunkiin, kiesi sakkopaikalle ja Pakkahuoneelle. Illan soittoajoiksi oli ilmoitettu erittäin inhimilliset 19.45 ja 21.00. Ja tuttuun tapaan näistä pidettiin minuutilleen kiinni.

Illan avasi Tampereen oma power metal-ylpeys, Dreamtale, joka näillä näppäimillä on sekin ehtinyt jo kuudenteen studioalbumiinsa (uutukaisen ”World Changed Forever” julkaisu 26.4.). Ja jos keikalla bändi, kuusi levyä vyönsä alla, soittaa parhaat biisinsä siltä tuoreimmalta, niin suunta on aivan mahtava. Näinhän sen pitäisikin olla, ja palataan tähän myös Stratovariuksen kohdalla muutamia rivejä tuonnempana. Ennakkoon yksi kiinnostavimpia asioita itselleni melko tuntemattomassa Dreamtalessa oli se, että yhtyeen nokilla vaikuttaa Erkki Seppänen. Mieshän tunnetaan paremmin venäjänkielistä tuomiometallia toimittavasta KYPCK-yhtyeestä (joka siis tunnetusti sisältää myös kaksi ex-Sentenced-kitaristia). Ja kun olin kaivanut vieläpä esiin muutaman vanhemman Dreamtale-levyn, niin keikkaa sopi jo ihan odottaakin. Mutta, joku jäi puuttumaan. Ensinnäkin bändi aloitti, tai joutui aloittamaan, aivan luokattomilla soundeilla. Pikkuisen tältä osin ehti tulla 45-minuuttisen vedon aikana parannusta, mutta mainitsemiskynnystä se ei ylitä.

Keikan alkupään, jonnekin tuonne Helloweenin suuntaan kumartaneet vanhemmat biisit, kärsivät siis erityisesti ohkaisista soundeista. Mutta kun bändi pääsi esittelemään uutta kiekkoaan, niin meininki parani heti. Onhan esim. tuoreen levyn ”Island of My Heart” jo aika älyttömän hieno biisi. Ja Seppänen on maailmanluokan hevisolisti, tällä äänellä kuuluisi (tai voisi) kiertää kyseistä maailmaa aika paljon isompienkin bändien nokilla. Dreamtale tulee ainakin itseltäni saamaan uusia mahdollisuuksia livenä. Sikäli asiallisesta alan yrittäjästä on kyse. Jos vaikka jalkautuisin joskus bändin ihan omalle keikalle, saa joku muu sitten kärsiä lämppärin haasteista.

Jo peräti vuonna 1984 perustettu Stratovarius elää voimakasta uuden tulemisen aikaansa, ellei jopa parasta kauttaan koko urallaan tähän mennessä. Muutamia edellisen Strato-olomuodon keikkoja nähneenä ja bändin kanssa jonkin verran 90-luvun lopulla työskennelleenäkin, voin todeta, että nyt Stratovarius on ihan oikea rokkibändi. Nyt mukana on soittamisen ja biisinkirjoittamisen ilo, bändillä on lavalla hauskaa ja suorittaminen on poissa. Ei ihme, että orkesteri hetkeksi hajosi sisäisiin ristiriitoihin 2000-luvun puolimaissa. Mutta ennenkaikkea solisti Timo Kotipellon ja pitkänmatkan kiipparisti Jens Johanssonin päätös jatkaa Kaikesta (isolla K:lla) huolimatta, on yksi Suomen rockhistorian parhaista. Stratovarius on täällä taas, ja yhä.

Edellisen kerran olin nähnyt bändin syksyllä 2010 Tallinnassa Helloweenin vieraana. Tuolloin rento ja hymyilevä Strato soitti pääbändin niin sanotusti katsomoon. RockCafessa rumpupallilla nähtiin paikkomies Alex Landenburg. Ja vaikka edellinen vakituinenkin, pitkään bändiä palvellut saksalainen Jörg Micheal oli hillitön kannuttaja hänkin, niin uusi mies takarivissä eli nuori Rolf Pilve on kyllä kertakaikkiaan ällistyttävä tapaus. Kaverin groove on henkeäsalpaavaa, ja syntyy näennäisen vaivattomasti ja todella pienellä arsenaalilla. Ja toki Tampereen poikana Pilvellä oli ihan omaa fanikantaansa, varsin nuorta ja nättiä, siinä eturivien tuntumassa.

Eikä uuden ajan Stratovariuksessa ole ainoastaan takarivin tulituki kunnossa. Lauri Porra on yksi kolmesta parhaasta (elossaolevasta) basistista Suomessa (ja niistä kahdesta muustakin yksi soitti jo Stratossa, ja sitä toista aikoinaan haluttiin mukaan). Timo Kotipellon ääni on kunnossa ja esiintyminen on rentoa. Johansson on jo vuosia ollut korvaamaton osa bändiä ja sen päätöksentekoa, ja kitaristi Matias Kupiainen on osoittanut täyttäneensä Timo Tolkin jäljiltä lavalle jääneen kolossaalisen aukon paremmin kuin kukaan uskalsi toivoa. Kupiainen on löytö, nimittäin kaverin sävelkynä on yhtä terävä kuin Tolkin parhaimmillaan, ja lisäksi mies miksaa ja tuottaa, ulkopuoliseen apuun ei ole tarvetta. Eikä Stratovariuksen tapauksessa edes perinnettä.

Uuden albumin raidalla ”Abandon” paiskattiin homma käyntiin, ja kun näillä volyymeilla mennään, niin helpostihan se eka biisi hieman sotkuiselta kuulostaa, mutta hyvin pääsi tiski kyytiin, ja tämän jälkeen kaikesta sai selvää. Metallimaailmassa koskettimien kuuluminen on aina se kyllästyttävän iänikuinen haaste, nyt Jensin kumiankka-ajovaloin varustetut, tutussa etukenossa olleet urut kuuluivat, no sanotaan, tärkeimmissä paikoissa. ”Speed of Light” vuoden 1996 ”Episode”-albumilta alkaa olla tässä joukossa jo todella vanha biisi, mutta pysyy uskollisesti mukana keikkasetissä vuodesta toiseen. Kolmantena ajettu, uuden levyn videobiisi ”Halcyon Days” on nimenomaan osoitus Kupiaisen sävellyspotentiaalista, ei tarvitse suomalaisena bändinä antaa tuumaakaan ilmaiseksi. Biisit pitää olla maailmanluokkaa, jos maailmanluokkaan haluaa. Tai sinne kerran päästyään, haluaa siellä pysytellä. Siinä vielä ero Straton ja illan lämppärin välillä karkeimmillaan. Sekä siinä, että Stratossa soittaa viisi maailman huipulle kuuluvaa jannua, Dreamtalessa vain yksi.

Eikä homma ole onneksi yksin Kupiaisen hartioilla, Johanssonin säveltämä ja sanoittama ”Dragons” soi komeasti, ja ennenkaikkea Porran biisi ”Fantasy” on aivan hillittömän kova ralli. Säveltäkää perässä, jos tuntuu, että lähtee. Odotukset seuraavalle Strato-levylle on nyt jo kovat, vaikka viimeisin on hädintuskin ulkona. Näiden muutamien mainittujen, ja nyt kuultujen biisien takia (sekä Kupiaisen tuotantotyön) väitän, että ”Nemesis” on paras Strato-albumikokonaisuus oikein todella pitkään aikaan.

Rolf Pilven rumpusoolo oli tänään turha välike, niinkuin rumpusoolot liian usein ovat. Ja odotukset tämän tason jäbältä on toki soolonkin osalta sitä luokkaa, että vaikea niitä on täyttää. Sen sijaan Porrankin settilistaan vartavasten aikataulutettu bassosoolo oli huikea, tätähän ei joka jannu soita. Ulkomailla tuolla, valveutuneelle fanille Porran Finlandia-hymni toimii varmasti vielä Pakkahuonettakin paremmin. Muutenkin Porra on olemuksellaan tuonut eturiviin enemmän iloa ja show’ta, jotain mitä vanhan Straton aikana kipeästi kaivattiin.

Eagleheart”, ”Stand My Ground” ja setin vanhin biisi ”Against the Wind” ja homma olikin loppubiisiä vaille paketissa. Ja sehän tunnetusti ja perinteisesti oli Jensin cembalointrolla käynnistämä ”Black Diamond”, joka ei ole koskaan ollut suosikkibiisini. Mutta nyt lähti, niin että takarivi tärisi ja bändin luenta Diamondista oli paras kuulemani.

Kotipellon yhdessä duokumppaninsa Jani Liimataisen kanssa säveltämä pakahduttavan komea heavyballadi ”If the Story is Over” sai avata encoret. Sitten vielä erittäin innolla mukana olleen tamperelaisyleisön suosikkibiisi ”Unbreakable” uudelta levyltä, ja superhitti jota soittamatta ei voi poistua vanhan tullikamarin alueelta, eli ”Hunting High and Low”. Kovin tuttu biisi, jonka musiikkivideota olin synnyttämässä syksyllä 1999. Ja edelleen koko katalogin parhaita ralleja. Yleisö lauloi ja huusi täysillä mukana. Tässä kohdassa onkin hyvä todeta se seikka, että en ole Tampereella ollut vielä yhdelläkään keikkalla, missä olisi ollut huono meininki, paikasta tai lajityypistä lähes täysin riippumatta. Miten te sen teette?

Välillä koviakin kokeneen Stratovariuksen nykyisyys ja tulevaisuus on valoisa. Odottaa voi vielä vaikka mitä. Bändi on sikäli hirvittävän kovassa tikissä, että pitää pyrkiä tämän levyn tiimoilta näkemään vielä toinenkin keikka. Vanha kiertuepaita pesukoneeseen ja odottamaan seuraavaa vetoa. KG

W.A.S.P. (us) @ Tampere-talo, Tampere 18.10.2012

Kun minä olin (erittäin) nuori poika,  elettiin kuumimman rockabilly revivalin aikaa. Oli omien etujen mukaista kuunnella ja tunnustaa rockabillya, koska kovat jätkät  niin määräsivät. Niin minä opin kuuntelemaan rockabillya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Juuri kun oli omaksuttu, miten revivalista selvitään saamatta pataan, tuli heavy metal-aalto ja pyyhkäisi rokkirokut marginaaliin. Muoti vaihtui, ja niin minä opin kuuntelemaan heavya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Oli useampaa koulukuntaa (Dio, Twisted Sister, Ozzy), mutta oma ehdoton kärkitrioni oli Iron Maiden, Quiet Riot ja W.A.S.P. Arvuuteltavaa riitti, tarkoittiko W.A.S.P.:n nimi ampiaista vai ”We are Satan’s People”, vaiko miljoonaa muuta versiota. Ja takaisin Yhdysvalloissa PMRC:n tättähäärät päättivät, että bändin nokkamies Blackie Lawless on maan vaarallisin mies kirjoittaessaan epäsiveellisiä tekstejä. Jokatapauksessa, W.A.S.P.:n esikoispitkä kolahti kovaa 1984, ja minunkin vinttihuoneeni seinällä poseerasi Amerikan kovin pahis, siinä Hanoi Rocksien, Road Ratsien ja Van Halenin veljesten vieressä.

Vuodet vierivät ja kohua herättäneestä bändistä on jäljellä vain Blackie. Orkesteri täyttää tänä vuonna 30 eli tulee miehen ikään, ja niinpä Blackie nuorempine soittajineen jalkautuikin 30 Years of Thunder-kiertueelle. Joka toki ulottui meidänkin nurkille, Tampereen veto oli bändin peräti 34.nykäisy Suomessa. Ja kyllä, paikaksi oli tällä kertaa osoitettu Tampere-talo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä W.A.S.P.:n kaltaisten bändien kanssa. Kieltämättä oli aika outoa astella ihan oikeaan konserttitaloon, mutta onhan Sorsapuistosali (voi luoja näitä nimiä) suunniteltu paitsi biletilaksi, myös rockin soittoon. Mutta vain periaatteessa. Ja Pakkahuone oli tänään tunnetusti varattu Lost in Music-festareille.

Kello 21.10 Itä-Euroopan aikaa bändi astelee lavalle ja mikäs muukaan kuin ”On your knees” lähtee kuin kenttähaupitsin suusta. Soundit vaikuttavat äkkiseltään luokattomilta, mutta aika pian ajatukseen tottuu, että näillä mennään tänään. Ja ihan hyvin mentiin, vaikkakin Mike Dudan basso jäi armotta päättömän lapsipuolen asemaan. Sitten ”The Torture Never Stops” myös setin alkupäähän, ”The Headless Children” ja ”I Wanna Be Somebody”  sekä omissa kirjoissani kaikkein kovin W.A.S.P.-ralli eli ”L.O.V.E. Machine”. Millä bändillä, käsi ylös, on varaa ladata ensimmäiseen puoleen tuntiin suurin osa hittibiiseistään? Tällä on. Eikä siinä kaikki, ”Wild Child” ja johan joutui toteamaan että 56 ikävuodestaan huolimatta Blackie on sittenkin iskussa. Edellisen kerran näin bändin Tallinnassa syksyllä 2010 ja silloin jäi fiilis että Blackie oli väsynyt ja varjoissa ja että bändi auttoi vaikeimpien paikkojen yli. Nyt oli näiltä osin kaikki kunnossa. Juhlakiertueen kunniaksi Blackie oli jakanut setin kolmeen osaan; ensimmäinen 45 minuuttia hittibiisejä neljältä ensimmäiseltä albumilta, ts. bändin kultakaudelta, keskiosassa puolen tunnin lyhennelmä vuoden 1992 ”The Crimson Idol”-teemalevystä ja lopuksi vielä vähän kaikkea. Aika keinotekoinen ja suotta hehkutettu jako, mutta tavallaan hyvä tapa soittaa Lawlessin sävellyshistorian kestävin osa, on syy sitten mikä tahansa. Ja soittamalla teemalevyä Blackie näytti pohdiskelevampaa puoltaan, onpa mies tehnyt poliittisia ja sodanvastaisiakin biisejä, siinä missä Los Angelesin kasariskenen useimmat tukkaurpot ovat kokeneet hyväksi julistaa pääosin nussimisesta ja bourbonista.

Itselleni keikan ensimmäinen kolmannes oli kyllä pelkkää juhlaa, ”Crimson Idol”-jakso mielenkiintoinen lisä ja lopun muutamat biisit loppujäähdyttelyä. Viimeinen jakso alkoi Mike Dupken turhaakin turhemmalla rumpusoololla, joiden pointtia muutenkin tulee aina kuullessaan järjestään mietittyä. Enkä voi sanoa nähneeni näkemisen arvoisia rumpusooloja kuin Whitesnaken Tommy Aldridgelta ja Rushin Neil Peartilta. Pakko on myöntää, mitä kritiikkiä kuulin myös kadulla keikan jälkeen, että kyllähän se ainakin hitusen vaikutti keikkaan myös tämä outo paikanvalinta. Hetken saattoi kuvitella olevansa rockluolassa, mutta lopultahan  tässä kuitenkin oltiin siinä konserttitalon täysin akustoimattomaksi jääneessä cocktailtilassa. Ja muutenkin, mainittuun rumpusooloon ja pitkälti jo vuonna 2010 nähtyihin videotaustoihin vedoten, kävi liian monesti mielessä että joitain asioita tehdään, jotta show’lle saadaan kansainväliset mitat täyttävä pituus. Että puoleentoista tuntiin on jotenkin päästävä.

Silti, pisteet himaan tamperelaisyleisölle, että meininki oli arki-iltanakin vähintäinkin vastaanottavaista (ja pisteet Pohjanmaalle, Seinäjoen veto on loppuunmyyty). Pisteet Blackie Lawlessille, että W.A.S.P.:n perintö yhä elää, onhan äijän kataloogissa useita heavyn historian tärkeimmistä biiseistä. Ja kyllä minä mieluusti käyn nykyvuosituhannellakin katsomassa näitä poikavuosien sankareita, nyt kun raskasmusiikista suuri osa on joko nuorten miesten teknistä streittailua ja hardcorepohjaista itsenuhjausta tai umpiturhaa hipstereiden retroilua kieli poskessa. W.A.S.P. on näillä kilometreillä aito asia. Ja ehkä, vaikka amerikantädit eivät enää Blackien harvenevaa skalppia jahtaakaan, ehkä Blackie on  sittenkin vielä, edes ihan pikkuisen paha ukko. Hyvää syntymäpäivää W.A.S.P! (Keep on) Running Wild in the Streets! Toivoo, KG.

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tiedän että toistan itseäni pahasti, mutta tästä tulee kuulkaa vielä armoton keikkavuosi 2012. Nyt tulee niin kovaa show’ta verkko-ja tärykalvolle sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. Elokuisena tiistai-iltana tärähti Tavastian lauteelta kova katsaus heavy metallin pitkään historiaan, aina sinne hämärimpään alkuhämärään asti.

Mikä Tavastialla on nykyään kivaa (paitsi että henkilökunta on aiempaa ystävällisempää) on se, että keikkojen alkamisajat ilmoitetaan etukäteen. Ja mikä vieläkin mukavampaa, bändit ja tekniikkansa pitävät niistä kunniakkaasti kiinni. Saavuin paikalle  tasan lämppäribändin ilmoitettuna aloitusaikana ja täsmälleen silloin olikin orkesteri jo lavalla. Kyseessä oli ensikosketukseni kehuttuun ja paljon hehkutettuun kuopiolaiseen Jess and the Ancient Onesiin. Kerrankin voin jakaa jotain ilolla suomalaisen rockmedian kanssa. JATAO, niinkuin mainittu media mieluusti toverillisesti bändin nimen lyhentää, on todella ansiokas uusi yrittäjä maamme rock-kartalla. Bändi louhii matalalta ja tunnelmallisesti erittäin vanhan liiton heavya, kuulostaen välillä Purplelta, välillä Sabbathilta, mutta ennenkaikkea ansioituneesti päivittyneeltä itseltään. Mielessä kävi, että tämäntyyppistäkö on ollut Uriah Heepin mystisimmän kauden keikoilla 70-luvun alussa.

Bändi ei soita ärsyttävää progekeekoilua, vaan biisit ovat varsin suoraviivaisia livesovituksiltaan. Aikamatka on paras sana, minkä keikkaa keksin kuvaamaan. Laulajatar Jessin ääni on upea ja kestävä, ennakkoluulot siitä oli hoidettu pois jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli lopussa. En edes uskaltanut kurkata tiskin taakse, ketä siellä tänään on, mutta enpä muista aikoihin Tavastian soineen näin erottelevasti ja kuulaasti. Hatunnosto varsinkin siitä, miten JATAOn basso ja koskettimet tulivat läpi. Ja silti uskallettiin mennä jo joltisellakin volyymillä. Arvon lämppäribändimme on julkaissut kuluvan vuoden keväällä esikoisalbuminsa hirvittävän tärkeää kulttuurityötä tekevän turkulaisen Svart Recordsin kautta, ja levyyn, jos nyt johonkin kotimaiseen plattaan tänä vuonna, kannattaa tutustua. Todella tervehenkinen tulokas, Jess and the Ancient Ones, kaiken tämän turhan muotiretroilun keskellä. Tätä on kuultava lisää livenä(kin).  Käykääpä kuulemassa, ennenkuin hipsterit ja shoegazerit taas kohta kouhottaa kaikki näiden keikat ennakkoon loppuunmyydyiksi.

Lämppäribändi heitti kovahkon laadullisen ja soundillisen haasteen illan ykkösnyrkin suuntaan. Vuonna 1982 Pohjois-Carolinan Raleighissa kasattu Corrosion of Conformity otti haasteen vastaan, tietämättä edes sellaista saaneensa, ja lapioi niin kovan setin, ettei voinut muuta taas kuin hymyillä menemään. Paras metallikeikka oikein pitkään aikaan. Setti lähti käyntiin miehekkäästi instrumentaalilla ”Bottom Feeder”, ja tuoreimman albumin materiaalilla (”Psychic Vampire”). Ja siitä sitten 55 minuuttia, keväällä ilmestyneen albumin ”Corrosion of Conformity”  parhaita raitoja, ja yleisön nyrkit pystyyn nostattavia klassikoita vuosien varrelta. Bändin keväinen paluu levytyskantaan seitsemän vuoden tauon jälkeen on tuottanut todella kovan kiekon (kuunnelkaapa vaikka mainio, keikallakin kuultu ”Your tomorrow”), eikä kalpene, väitänpä, klassikkoalbumeille. Joista oma ehdoton suosikkini on vuoden 1994 ”Deliverance”.

Vuonna 2010 yhteen palannut CoC-ydinryhmä (se vuoden 1985 ”Animosity”-klassikkoalbumin kolmistaan levyttänyt) Woody Weatherman (kitara ja laulu), Mike Dean (basso ja laulu) ja Reed Mullin (rummut ja laulu) näytti, kuinka hoidetaan homma himaan minimimiehityksellä, maksimiasenteella ja positiivisella energialla. Ei vitsinkerrontaa, ei tarinointia, soittoa vaan. Jos termejä crossover tai crossover thrash ei olisi keksitty ylipäätään, ne olisi pitänyt keksiä tätä bändiä varten. Toki tämä voimatrio soittaa kieron annihilatorista thrashmetalliaan, mutta mausteeksi laitetaan ennenkaikkea piiskaavaa 80-luvun hardcorea ja southern rockia, mutta myös bluesia ja sitä, mitä olemme oppineet sittemmin tuntemaan nimellä stoner.

Bändi tikkasi kuin atomikello mainitut 55 minuuttia, ja sitten takahuoneeseen hetkeksi hengittämään. Ja juuri kun ehti tulla pelko, että setti onkin puolessavälissä tai jotain muuta tyhmää, niin ei. Yksi encore ja pois. Koko paketti tunti ja neljä minuuttia. Miksikö nämä keikkojen kellotukset on niin tärkeitä? Ei ne olekaan, mutta kompakti asiansa esittäminen ja aihepiirissä pysyminen ovat. Kolmikymppisiään juhlistava Corrosion of Conformity näytti tällä 2000-luvun toisella suomenvierailullaan, kuinka yliarvostettua (pääosin) musiikillisesti oli se suuntaus, jota muutamia vuosia CoC:n perustamisen jälkeen alettiin grungeksi kutsua. Ja kuinka ylivouhotettu asia tämän maailman historiassa on ollut vaikkapa joku Soundgarden, Nirvanasta nyt puhumattakaan. Minun henkilökohtaisella 1001 Albums Before You Blaah Blaah-listalla on ”Deliverance”, eikä sitä onneksi sieltä kukaan saa pois.

Kova ilta siis, kannatti ajaa satoja kilometrejä berberi halvaannuksen partaalla. Joskus kannattaa. Mutta, yksi kysymys.Miksi vielä muutama vuosi sitten Tavastian ovilipun ja ennakkolipun hinnassa oli merkittävä ero? Ei ole enää. Nykyään ero on vaivaiset 50 centtiä, vuoden 2011 alkupuolella vielä symboliset 70 centtiä. Aiempina vuosina useita euroja. Kapenee ja kapenee, kunnes loppuu, eikö niin Tavastian managementti? Eikö selkeämpi ero kannustaisi ihmisiä ostamaan ennakoita ja eikö viesti myös keikan myyntiä seuraavalle bändille olisi terveempi? Keikka myy ja odotukset on korkealla. Kun ennakkolipun ostaminen ei enää kannata ja kun maksaa ulkomaisesta olutpullosta jopa 7,50, niin kyllä mielessä käy, että asiakasta pidetään tyhmänä. Ei ne huomaa, niistetään vaan kovempaa ja kovempaa katetta. Mistä ikinä saadaan. Järjestävän tahon puolustukseksi on sanottava, että näin merkittävän bändin keikalla olisi pitänyt olla selkeästi enemmän porukkaa kuin mitä nyt oli. Helsinki kärsii jo, suhteessa rajattuun yleisövolyymiinsa suorastaan ulkomaanvieraiden ylitarjonnasta.

Mutta, en halua lopettaa todella kovan bändin todella kovan keikan tunnelmointia nirnettämiseen. Jos mainitun tiistain huonot metalliuutiset olikin ne, että Obituaryn ja Testamentin syksyn Euroopan-kiertueet eivät ulotu Suomeen asti, niin hyvä uutinen oli se, että Corrosion of Conformity on hengissä ja kovassa lyönnissä, sekä levyllä että lavalla. KG

Post Navigation