W.A.S.P. (us) @ Tampere-talo, Tampere 18.10.2012
Kun minä olin (erittäin) nuori poika, elettiin kuumimman rockabilly revivalin aikaa. Oli omien etujen mukaista kuunnella ja tunnustaa rockabillya, koska kovat jätkät niin määräsivät. Niin minä opin kuuntelemaan rockabillya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Juuri kun oli omaksuttu, miten revivalista selvitään saamatta pataan, tuli heavy metal-aalto ja pyyhkäisi rokkirokut marginaaliin. Muoti vaihtui, ja niin minä opin kuuntelemaan heavya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Oli useampaa koulukuntaa (Dio, Twisted Sister, Ozzy), mutta oma ehdoton kärkitrioni oli Iron Maiden, Quiet Riot ja W.A.S.P. Arvuuteltavaa riitti, tarkoittiko W.A.S.P.:n nimi ampiaista vai ”We are Satan’s People”, vaiko miljoonaa muuta versiota. Ja takaisin Yhdysvalloissa PMRC:n tättähäärät päättivät, että bändin nokkamies Blackie Lawless on maan vaarallisin mies kirjoittaessaan epäsiveellisiä tekstejä. Jokatapauksessa, W.A.S.P.:n esikoispitkä kolahti kovaa 1984, ja minunkin vinttihuoneeni seinällä poseerasi Amerikan kovin pahis, siinä Hanoi Rocksien, Road Ratsien ja Van Halenin veljesten vieressä.
Vuodet vierivät ja kohua herättäneestä bändistä on jäljellä vain Blackie. Orkesteri täyttää tänä vuonna 30 eli tulee miehen ikään, ja niinpä Blackie nuorempine soittajineen jalkautuikin 30 Years of Thunder-kiertueelle. Joka toki ulottui meidänkin nurkille, Tampereen veto oli bändin peräti 34.nykäisy Suomessa. Ja kyllä, paikaksi oli tällä kertaa osoitettu Tampere-talo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä W.A.S.P.:n kaltaisten bändien kanssa. Kieltämättä oli aika outoa astella ihan oikeaan konserttitaloon, mutta onhan Sorsapuistosali (voi luoja näitä nimiä) suunniteltu paitsi biletilaksi, myös rockin soittoon. Mutta vain periaatteessa. Ja Pakkahuone oli tänään tunnetusti varattu Lost in Music-festareille.
Kello 21.10 Itä-Euroopan aikaa bändi astelee lavalle ja mikäs muukaan kuin ”On your knees” lähtee kuin kenttähaupitsin suusta. Soundit vaikuttavat äkkiseltään luokattomilta, mutta aika pian ajatukseen tottuu, että näillä mennään tänään. Ja ihan hyvin mentiin, vaikkakin Mike Dudan basso jäi armotta päättömän lapsipuolen asemaan. Sitten ”The Torture Never Stops” myös setin alkupäähän, ”The Headless Children” ja ”I Wanna Be Somebody” sekä omissa kirjoissani kaikkein kovin W.A.S.P.-ralli eli ”L.O.V.E. Machine”. Millä bändillä, käsi ylös, on varaa ladata ensimmäiseen puoleen tuntiin suurin osa hittibiiseistään? Tällä on. Eikä siinä kaikki, ”Wild Child” ja johan joutui toteamaan että 56 ikävuodestaan huolimatta Blackie on sittenkin iskussa. Edellisen kerran näin bändin Tallinnassa syksyllä 2010 ja silloin jäi fiilis että Blackie oli väsynyt ja varjoissa ja että bändi auttoi vaikeimpien paikkojen yli. Nyt oli näiltä osin kaikki kunnossa. Juhlakiertueen kunniaksi Blackie oli jakanut setin kolmeen osaan; ensimmäinen 45 minuuttia hittibiisejä neljältä ensimmäiseltä albumilta, ts. bändin kultakaudelta, keskiosassa puolen tunnin lyhennelmä vuoden 1992 ”The Crimson Idol”-teemalevystä ja lopuksi vielä vähän kaikkea. Aika keinotekoinen ja suotta hehkutettu jako, mutta tavallaan hyvä tapa soittaa Lawlessin sävellyshistorian kestävin osa, on syy sitten mikä tahansa. Ja soittamalla teemalevyä Blackie näytti pohdiskelevampaa puoltaan, onpa mies tehnyt poliittisia ja sodanvastaisiakin biisejä, siinä missä Los Angelesin kasariskenen useimmat tukkaurpot ovat kokeneet hyväksi julistaa pääosin nussimisesta ja bourbonista.
Itselleni keikan ensimmäinen kolmannes oli kyllä pelkkää juhlaa, ”Crimson Idol”-jakso mielenkiintoinen lisä ja lopun muutamat biisit loppujäähdyttelyä. Viimeinen jakso alkoi Mike Dupken turhaakin turhemmalla rumpusoololla, joiden pointtia muutenkin tulee aina kuullessaan järjestään mietittyä. Enkä voi sanoa nähneeni näkemisen arvoisia rumpusooloja kuin Whitesnaken Tommy Aldridgelta ja Rushin Neil Peartilta. Pakko on myöntää, mitä kritiikkiä kuulin myös kadulla keikan jälkeen, että kyllähän se ainakin hitusen vaikutti keikkaan myös tämä outo paikanvalinta. Hetken saattoi kuvitella olevansa rockluolassa, mutta lopultahan tässä kuitenkin oltiin siinä konserttitalon täysin akustoimattomaksi jääneessä cocktailtilassa. Ja muutenkin, mainittuun rumpusooloon ja pitkälti jo vuonna 2010 nähtyihin videotaustoihin vedoten, kävi liian monesti mielessä että joitain asioita tehdään, jotta show’lle saadaan kansainväliset mitat täyttävä pituus. Että puoleentoista tuntiin on jotenkin päästävä.
Silti, pisteet himaan tamperelaisyleisölle, että meininki oli arki-iltanakin vähintäinkin vastaanottavaista (ja pisteet Pohjanmaalle, Seinäjoen veto on loppuunmyyty). Pisteet Blackie Lawlessille, että W.A.S.P.:n perintö yhä elää, onhan äijän kataloogissa useita heavyn historian tärkeimmistä biiseistä. Ja kyllä minä mieluusti käyn nykyvuosituhannellakin katsomassa näitä poikavuosien sankareita, nyt kun raskasmusiikista suuri osa on joko nuorten miesten teknistä streittailua ja hardcorepohjaista itsenuhjausta tai umpiturhaa hipstereiden retroilua kieli poskessa. W.A.S.P. on näillä kilometreillä aito asia. Ja ehkä, vaikka amerikantädit eivät enää Blackien harvenevaa skalppia jahtaakaan, ehkä Blackie on sittenkin vielä, edes ihan pikkuisen paha ukko. Hyvää syntymäpäivää W.A.S.P! (Keep on) Running Wild in the Streets! Toivoo, KG.