Stratovarius, Dreamtale @ Pakkahuone, Tampere 20.04.2013
Suomalaisen power metallin suurlähettiläs Stratovarius on julkaissut 15. studioalbuminaan aivan kivikovan kiekon, ”Nemesis”, ja kiertää keväänkorvalla Suomea sen merkeissä. Olin menettänyt muutaman tärkeän ruotsibändin Pakkahuoneella aiemmin kuluneella viikolla, mutta kun koitti lauantai, piti kaivaa vaatekomeron takahyllyltä Timo Kotipellon 12 vuotta sitten lahjoittama Infinite-kiertuepaita ja painua keikkahommiin. (Kyseinen kledju mahtuu yllättäen yhä päälle, palvelee uskollisesti vain ja ainoastaan Strato-keikoilla ja lepää vuodesta loput.) Siispä Tampereen alakaupunkiin, kiesi sakkopaikalle ja Pakkahuoneelle. Illan soittoajoiksi oli ilmoitettu erittäin inhimilliset 19.45 ja 21.00. Ja tuttuun tapaan näistä pidettiin minuutilleen kiinni.
Illan avasi Tampereen oma power metal-ylpeys, Dreamtale, joka näillä näppäimillä on sekin ehtinyt jo kuudenteen studioalbumiinsa (uutukaisen ”World Changed Forever” julkaisu 26.4.). Ja jos keikalla bändi, kuusi levyä vyönsä alla, soittaa parhaat biisinsä siltä tuoreimmalta, niin suunta on aivan mahtava. Näinhän sen pitäisikin olla, ja palataan tähän myös Stratovariuksen kohdalla muutamia rivejä tuonnempana. Ennakkoon yksi kiinnostavimpia asioita itselleni melko tuntemattomassa Dreamtalessa oli se, että yhtyeen nokilla vaikuttaa Erkki Seppänen. Mieshän tunnetaan paremmin venäjänkielistä tuomiometallia toimittavasta KYPCK-yhtyeestä (joka siis tunnetusti sisältää myös kaksi ex-Sentenced-kitaristia). Ja kun olin kaivanut vieläpä esiin muutaman vanhemman Dreamtale-levyn, niin keikkaa sopi jo ihan odottaakin. Mutta, joku jäi puuttumaan. Ensinnäkin bändi aloitti, tai joutui aloittamaan, aivan luokattomilla soundeilla. Pikkuisen tältä osin ehti tulla 45-minuuttisen vedon aikana parannusta, mutta mainitsemiskynnystä se ei ylitä.
Keikan alkupään, jonnekin tuonne Helloweenin suuntaan kumartaneet vanhemmat biisit, kärsivät siis erityisesti ohkaisista soundeista. Mutta kun bändi pääsi esittelemään uutta kiekkoaan, niin meininki parani heti. Onhan esim. tuoreen levyn ”Island of My Heart” jo aika älyttömän hieno biisi. Ja Seppänen on maailmanluokan hevisolisti, tällä äänellä kuuluisi (tai voisi) kiertää kyseistä maailmaa aika paljon isompienkin bändien nokilla. Dreamtale tulee ainakin itseltäni saamaan uusia mahdollisuuksia livenä. Sikäli asiallisesta alan yrittäjästä on kyse. Jos vaikka jalkautuisin joskus bändin ihan omalle keikalle, saa joku muu sitten kärsiä lämppärin haasteista.
Jo peräti vuonna 1984 perustettu Stratovarius elää voimakasta uuden tulemisen aikaansa, ellei jopa parasta kauttaan koko urallaan tähän mennessä. Muutamia edellisen Strato-olomuodon keikkoja nähneenä ja bändin kanssa jonkin verran 90-luvun lopulla työskennelleenäkin, voin todeta, että nyt Stratovarius on ihan oikea rokkibändi. Nyt mukana on soittamisen ja biisinkirjoittamisen ilo, bändillä on lavalla hauskaa ja suorittaminen on poissa. Ei ihme, että orkesteri hetkeksi hajosi sisäisiin ristiriitoihin 2000-luvun puolimaissa. Mutta ennenkaikkea solisti Timo Kotipellon ja pitkänmatkan kiipparisti Jens Johanssonin päätös jatkaa Kaikesta (isolla K:lla) huolimatta, on yksi Suomen rockhistorian parhaista. Stratovarius on täällä taas, ja yhä.
Edellisen kerran olin nähnyt bändin syksyllä 2010 Tallinnassa Helloweenin vieraana. Tuolloin rento ja hymyilevä Strato soitti pääbändin niin sanotusti katsomoon. RockCafessa rumpupallilla nähtiin paikkomies Alex Landenburg. Ja vaikka edellinen vakituinenkin, pitkään bändiä palvellut saksalainen Jörg Micheal oli hillitön kannuttaja hänkin, niin uusi mies takarivissä eli nuori Rolf Pilve on kyllä kertakaikkiaan ällistyttävä tapaus. Kaverin groove on henkeäsalpaavaa, ja syntyy näennäisen vaivattomasti ja todella pienellä arsenaalilla. Ja toki Tampereen poikana Pilvellä oli ihan omaa fanikantaansa, varsin nuorta ja nättiä, siinä eturivien tuntumassa.
Eikä uuden ajan Stratovariuksessa ole ainoastaan takarivin tulituki kunnossa. Lauri Porra on yksi kolmesta parhaasta (elossaolevasta) basistista Suomessa (ja niistä kahdesta muustakin yksi soitti jo Stratossa, ja sitä toista aikoinaan haluttiin mukaan). Timo Kotipellon ääni on kunnossa ja esiintyminen on rentoa. Johansson on jo vuosia ollut korvaamaton osa bändiä ja sen päätöksentekoa, ja kitaristi Matias Kupiainen on osoittanut täyttäneensä Timo Tolkin jäljiltä lavalle jääneen kolossaalisen aukon paremmin kuin kukaan uskalsi toivoa. Kupiainen on löytö, nimittäin kaverin sävelkynä on yhtä terävä kuin Tolkin parhaimmillaan, ja lisäksi mies miksaa ja tuottaa, ulkopuoliseen apuun ei ole tarvetta. Eikä Stratovariuksen tapauksessa edes perinnettä.
Uuden albumin raidalla ”Abandon” paiskattiin homma käyntiin, ja kun näillä volyymeilla mennään, niin helpostihan se eka biisi hieman sotkuiselta kuulostaa, mutta hyvin pääsi tiski kyytiin, ja tämän jälkeen kaikesta sai selvää. Metallimaailmassa koskettimien kuuluminen on aina se kyllästyttävän iänikuinen haaste, nyt Jensin kumiankka-ajovaloin varustetut, tutussa etukenossa olleet urut kuuluivat, no sanotaan, tärkeimmissä paikoissa. ”Speed of Light” vuoden 1996 ”Episode”-albumilta alkaa olla tässä joukossa jo todella vanha biisi, mutta pysyy uskollisesti mukana keikkasetissä vuodesta toiseen. Kolmantena ajettu, uuden levyn videobiisi ”Halcyon Days” on nimenomaan osoitus Kupiaisen sävellyspotentiaalista, ei tarvitse suomalaisena bändinä antaa tuumaakaan ilmaiseksi. Biisit pitää olla maailmanluokkaa, jos maailmanluokkaan haluaa. Tai sinne kerran päästyään, haluaa siellä pysytellä. Siinä vielä ero Straton ja illan lämppärin välillä karkeimmillaan. Sekä siinä, että Stratossa soittaa viisi maailman huipulle kuuluvaa jannua, Dreamtalessa vain yksi.
Eikä homma ole onneksi yksin Kupiaisen hartioilla, Johanssonin säveltämä ja sanoittama ”Dragons” soi komeasti, ja ennenkaikkea Porran biisi ”Fantasy” on aivan hillittömän kova ralli. Säveltäkää perässä, jos tuntuu, että lähtee. Odotukset seuraavalle Strato-levylle on nyt jo kovat, vaikka viimeisin on hädintuskin ulkona. Näiden muutamien mainittujen, ja nyt kuultujen biisien takia (sekä Kupiaisen tuotantotyön) väitän, että ”Nemesis” on paras Strato-albumikokonaisuus oikein todella pitkään aikaan.
Rolf Pilven rumpusoolo oli tänään turha välike, niinkuin rumpusoolot liian usein ovat. Ja odotukset tämän tason jäbältä on toki soolonkin osalta sitä luokkaa, että vaikea niitä on täyttää. Sen sijaan Porrankin settilistaan vartavasten aikataulutettu bassosoolo oli huikea, tätähän ei joka jannu soita. Ulkomailla tuolla, valveutuneelle fanille Porran Finlandia-hymni toimii varmasti vielä Pakkahuonettakin paremmin. Muutenkin Porra on olemuksellaan tuonut eturiviin enemmän iloa ja show’ta, jotain mitä vanhan Straton aikana kipeästi kaivattiin.
”Eagleheart”, ”Stand My Ground” ja setin vanhin biisi ”Against the Wind” ja homma olikin loppubiisiä vaille paketissa. Ja sehän tunnetusti ja perinteisesti oli Jensin cembalointrolla käynnistämä ”Black Diamond”, joka ei ole koskaan ollut suosikkibiisini. Mutta nyt lähti, niin että takarivi tärisi ja bändin luenta Diamondista oli paras kuulemani.
Kotipellon yhdessä duokumppaninsa Jani Liimataisen kanssa säveltämä pakahduttavan komea heavyballadi ”If the Story is Over” sai avata encoret. Sitten vielä erittäin innolla mukana olleen tamperelaisyleisön suosikkibiisi ”Unbreakable” uudelta levyltä, ja superhitti jota soittamatta ei voi poistua vanhan tullikamarin alueelta, eli ”Hunting High and Low”. Kovin tuttu biisi, jonka musiikkivideota olin synnyttämässä syksyllä 1999. Ja edelleen koko katalogin parhaita ralleja. Yleisö lauloi ja huusi täysillä mukana. Tässä kohdassa onkin hyvä todeta se seikka, että en ole Tampereella ollut vielä yhdelläkään keikkalla, missä olisi ollut huono meininki, paikasta tai lajityypistä lähes täysin riippumatta. Miten te sen teette?
Välillä koviakin kokeneen Stratovariuksen nykyisyys ja tulevaisuus on valoisa. Odottaa voi vielä vaikka mitä. Bändi on sikäli hirvittävän kovassa tikissä, että pitää pyrkiä tämän levyn tiimoilta näkemään vielä toinenkin keikka. Vanha kiertuepaita pesukoneeseen ja odottamaan seuraavaa vetoa. KG