Jarkko Martikainen, Risto @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.01.2013
Hämeenlinnan ainoa rokkiklubin määreet (ja vieläpä hyvin) täyttävä menomesta, Suisto-klubi, sai vieraakseen tammikuun pakkaslauantaina kaksi hyvin mielenkiintoista lauluntekijää. Jos kohta kaksi hyvin erilaistakin. Ilahduttavasti tänään oli väkeäkin liikkeellä, Suistolla kun on totuttu niihin varsin tai erittäinkin hiljaisiin iltoihin, etenkin arkisin. Omakaan kutina lipun ostamisesta peräti etukäteen ei osoittautunut ollenkaan niin häpeälliseksi. (Tiedättehän tämän, että täpinöi jostain keikasta ja ostaa ennakkolipun kuukausikaupalla etukäteen, ja sitten paikalla on kourallinen muita täpinöitsijöitä.) Illan artistivieraat Suistolla olivat siis akustisesti laulujaan koko uransa mitalta esittänyt Jarkko Martikainen ja nyt soolona esiintynyt Risto.
Martikaisella oli kunnia aloittaa ja mies soittikin teräskielisellään itseään säestäen aimo tukun biisejä, karvan päälle tuntiseen settiin mahtuu jo hyvä määrä stygejä. Aloitusaikakin oli lauantai-illaksi erinomaisen inhimillinen eli 22.15, ei aina tarvitse soittaa tai soitattaa yöllä. Martikaisen soolotuotanto on itselleni, ellei nyt tuiki, niin ainakin varsin tuntematonta. Enkä ole miehen tekemisiä seurannut oikeastaan kuivatelakalla olevan pääbändinsä YUP:nkään aktiiviaikoina, joten olin Martikaisen lauluille siis varsin koskematonta maaperää. Ja hyvinhän siinä kävi, ei sattunut yhtään. Kun aloin oikein muistella, niin saattaa olla, että aikoinaan samat ihmiset hehkuttivat minulle sekä YUP:tä että CMX:n tuotantoa. Ja kun tuota jälkimmäistä ja sen nokkahahmoa en voi yhtään sietää, tänäkään päivänä (ei edes ihan mainioksi arvioimani Ilosaarirockin keikka kesällä 2009 saanut käsityksiäni muuttumaan). Jotenkin on siis päässyt käymään niin, että näinmuodoin en ole tullut tutustuneeksi Martikaisenkaan tuotantoon. Muutenkin usein käy niin, että kun joku jonkun asian oikein ruvelle hehkuttaa, niin kiinnostumatta jää.
Yhtäkaikki, parhaat biisit Martikaisen setissä olivat itselleni kuitenkin ne, jotka hatarilla tiedoillani kykenin tunnistamaan YUP:n aikaisiksi lauluiksi, kuten vaikkapa ”Rakkaus on pesti hulluuteen” ja huikaisevan hieno, vuoden 1996 ”Yövieraat”-albumin ”Jos helvetti on täynnä”, joista jälkimmäinen pelkästään riittää omissa kirjoissani nostamaan Martikaisen suomalaisten lauluntekijöiden A-sarjaan. Että se siitä kyynisestä suhtautumisesta YUP:hen. Nyt taas ”Haukiputaan huorakuoro, naisia ilman housuja” on mielikuvissa viikkokausia, halusin tai en. Huikea sävelmä, huikeat visiot.
Aikoinaan varmaan itseäni esti tutustumasta tuotantoonsa myös Martikaisen laulusoundi, joka jollain tapaa onnistui ärsyttämään. Suiston keikalla oikein todistin itselleni, että anna nyt perkele miehelle mahdollisuus, ei ääntään kukaan pysty muuttamaan. Ja kuten todettua, ei käynyt kuinkaan. Ja tässähän sitä nyt pyöritellään YUP:n tuotannon kestävintä osaa sunnuntain kuluksi. Eli, tykkäsin. Ainoata omaa toivebiisiäni eli Toinen jalka haudasta-elokuvaa (jossa Martikainen myös näyttelee) varten tehtyä, hillittömän kaunista ”Tulitikkua” ei tänään kuultu, mutta pitää mennä miehen keikalle uudelleen ja vaikka toivoa pois. Nyt ei vielä tohtinut. Keikan jälkeinen jutustelu jonkun nimettömäksi jääneen, mukavan pariskunnan kanssa todisti, että kyllä Martikainen on yhdelle, jos kohta jo toisellekin, sukupolvelle ollut erittäin tärkeä hahmo. Ja upeaa niin, nyt kun itsellekin alkaa pikkuhiljaa aueta, että miksi.
Riston keikoilla on aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta molemmilla joilla olen ollut, on ollut. Ja niistä muista voin kuvitella, että on keskimäärin ollut. Tässä mielessä Ylihärsilän rouvan poika on Kuopion Kari Peitsamo. Karin keikoilla on nimittäin aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta niillä 11 Karin keikalla joilla olen ollut, on ollut. Viittaan myös tätä edeltävään keikka-arviooni, eli että jos aikoo olla ironen ja varsinkin itseironinen, niin silloin kannattaa tehdä se kunnolla, niinkuin Kari ja Risto. Eikä ihme, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa yhteisten keikkojen ja myös yhteisten levyjen merkeissä. Peitsamo on tunnistanut Ristossa nuoren itsensä. Ensimmäisen kerran näinkin Riston viime vuoden Maailma kylässä-tapahtumassa, kun mies veti mainion, ja äärettömän hauskan yhteiskeikan Karin kanssa Helsingin Rautatientorilla erittäin ymmärtäväiselle yleisölle.
Ymmärtäväistä ja vastaanottavaista oli Riston yleisö myös Hämeenlinnassa. Ennen en ole nähnyt Suiston tanssilattiaa näin kuumana. Tunnelmasta aisti, että Ristoa oli odotettu kaupunkiin kovasti, ja että muutkin olivat ostaneet häpeää tuntematta ennakkolipun. Risto laulatti yleisöään, tanssitti, laittoi pökköä pesään kollega Martikaisen rauhallisemman laulusetin jälkeen. Tänäänkin siis artistien esiintymisjärjestys oli jonkun ihan oikein ajattelema, vaikka ennakkoon oletin järkän tai järjestyksen olevan tasan toisinpäin. Mutta oikein hyvä näin. Risto on käsittämätön sekoitus Frank Zappaa, John Lennonia, Pekka Strengia ja mainittuakin Kari Peitsamoa. Enpä pysty mainitsemaan jo mainitun Pekka Strengin jälkeen montaakaan suomalaista lauluntekijää, joka olisi yhtä vilpitön tekemisissään. Puhutaan tekemisen ja ilmaisun pakosta, ei sen ihmeellisemmästä. Ja se pakko, noin keskimäärin, tuottaa laatua. Risto ei pystynyt poistumaan suistomaalta soittamatta ”Putoan kaivossa”-hittibiisiään, ja hyvä niin, kyseessä on yksi suomirockin kuluvan vuosituhannen merkkipaalubiiseistä.
Tuoreena uushämeenlinnalaisena oli mahtavaa jakaa nimettömäksi jääneen yleisön edustajan (joka oli niinikään vasta kaupunkiin muuttanut) kanssa havainto siitä, että Suistolla on aina hyvä meininki. Sen takaavat paitsi henkilökunta, myös me. Hyvä kaikki. KG