Jarboe (us), Void ov Voices (hu) @ Kuudes Linja, Helsinki 19.12.2013
Attila Csihar nousi rockin maailmankartalle 80-luvun loppupuoliskolla unkarilaisen blackmetalryhmä Tormentorin nokilla. Bändin esikoisalbumi ”Anno Domini” vakuutti alan nousevat ja laajenevat piirit, ja bändistä tulikin varhaisen mustuuden kulttinimi. Samaan aikaan Norjassa laulu-ja soitinyhtye Mayhemin vokalisti (olisi liikaa sanoa laulaja), ruotsalainen Dead, tapetoi yhteiskämpästä tunnelman pilalle, aseenaan haulikko ja ainoat aivonsa. Mayhem oli alkamaisillaan ensimmäisen pitkänsä levytyksiä, ja solisti piti jostain löytää. Paikka oli Attila Csiharin ja loppu on äärimetallin historiaa. Yhteistyön tulos on niinkin legendaarinen platta kuin ”De Mysteriis Dom Satanas”, yksi kaikkien aikojen parhaista blacklevytyksistä koskaan. Ja tärkeimmistä. Vuodesta 2004 lähtien Attila on sitten toiminut myös Mayhemin vakiokokoonpanossa solistina, nyt jo kolmella pitkäsoitolla, ja tietenkin kiertueilla.
Mayhemin lisäksi miehemme Budapestista on toiminut ikäänkuin ulkojäsenenä yhdysvaltalaisessa hidasteluorkesterissa Sunn O))) ja vieraillut vaikka kenen levyilla, mutta pyörittänyt myös vuodesta 2008 lähtien yhden miehen sooloprojektiaan Void ov Voices. Viimeksi keväällä Void ov Voices esiintyi Helsingin Korjaamolla, missä Attila säesti mykkäelokuvan ”Tohtori Caligarin Kabinetti”. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä, jonka täytyy olla hyvä, menetin tuon tilaisuuden. Nyt oli tilanne paikattava ja hankkiuduttava Budapestin nuuttipukin pikkujoulushow’n äärelle Sörnäisten Kuudes Linja-klubille.
Otsikko Void ov Voices on varsin kuvaava. Tänään, ja varmaankin muinakin iltoina, Attila veti rapsakan puolen tunnin show’n valkoiseen kaapuun ja mustaan huppuun pukeutuneena. Tunnelmakynttilät paloivat ja ainakin itse vannoutuneempana blackmetalhesselinä pääsin aika ajoin jopa ns. tunnelmaan. Mutta korostan, vain hetkittäin. Csiharin setti oli yksi pitkä (en sanoisi biisi) musiikkiseinä joka vyöryi päälle niin, että mies ääntelehti, murisi, lauloi ja voihki mikrofoniin, luuppasi oman äänensä ja loi siitä kollaasin. Välillä kama kuulosti kieroutuneelta, modernilta oopperalta, välillä fransiskaaniluostarin kuorolta, joka on saanut yöllisiin harjoituksiinsa vihreänkarvaista tahtikättä heiluttamaan itsensä Vanhan Huoripukin. Alussa vetoa olin varma, että tästä syntyy jotain täysin ainutlaatuista. Parinkymmenen minuutin kohdalla ajatus karkaili jo pahasti, mikä todistaa kuitenkin jonkinasteisen meditaation puolesta, ja loppua kohden olin taas varma, että tämä kannatti nähdä. Olin nähnyt Attila Csiharin kerran aiemmin, nyky-Mayhemin nokilla, pahaksi Joulupukiksi naamioituneena. Nyt teema oli enemmänkin antikirkollinen. Väitän edelleen, että paikalla kuitenkin kannatti olla, syventämässä kuvaa Unkarin bläkkislegendan taiteilijaolemuksesta. Attilan setti loppui juuri ja juuri, kun se oli käydä ylipitkäksi, miehemme Kehnossa kumarsi ja poistui takahuoneeseen.
On paha mennä sanomaan, kumpi illan esiintyjistä itseäni houkutteli enemmän paikalle. Tänään taisi tulla aika tavalla vähämaalinen tasapeli sen suhteen. Illan pääesiintyjä toki meni niiden joukkoon, jotka pitää nähdä, heti aiemmin syksyllä kun keikka julkistettiin. Jarboe on neworleanssyntyinen laulaja-lauluntekijä, joka hankki kannuksensa Swans-yhtyeen tärkeänä jäsenenä vuosina 1985-96. Niin tärkeänä, että Swansien nokkamies Micheal Gira suorastaan muutti bändin musiikillista linjausta Jarboen liityttyä remmiin, ja molemmat mainitut olivatkin tämän merkityksellisen metelibändin ainoat pysyväisjäsenet orkesterin kultaisina vuosina. Swansien paluuseen Jarboe ei ole livenä ottanut enää osaa, mutta laulaa kuitenkin vuoden 2012 comebacklevyllä muutamalla raidalla.
Nyttemmin Jarboen soolokatalogi on jo valtavan pitkä, lauluja ja levyjä on syntynyt kuin kärpässieniä sateella, ja niillä vierailijoidenkin lista pelkästään on jo vinoutumamusiikin kaanonia kovimmillaan. Esimerkiksi kiintoisalle, mutta kuuntelukokonaisuutena aah niin raskaalle ”Mahakali”-albumille (2008) Jarboe sai vieraikseen mm. Phil Anselmon ja jo mainitunkin Attila Csiharin. Levylle kannattaa antaa eittämätön mahdollisuus, vaikka itse aloittaisinkin Jarboen maailmaan tutustumisen hiukan helpommasta ”The Men Album”-levystä (2005).
En ala väittämään mitään Jarboen illan settilistasta, tuotantonsa on vain osin tuttua, eikä tämä muutenkaan ole mitään ”hei tän mä tiiän, tää on soinu Rockilla”-kamaa. Jarboe tekee ja esittää jonkinlaista uusfolkia, joka väliin sisältää pikkupsykedeelisiäkin sävyjä, mutta on kuitenkin rakenteeltaan varsin tunnistettavaa. Enkä malta olla mainitsematta, että muutamin biisein ammennettiin Amerikan alkuperäisväestön rytmiikasta. Jotain tälläistä ovat saattaneet olla ne varsin varhaiset Patti Smithin kirjallisuusiltakeikat, kun ilmaisu on pikku hiljaa alkanut kehittyä puhutusta runoudesta biiseiksi. Mene tiedä, kun en ollut paikalla. Mutta sen tiedän, että Jarboella on vahvin, upein ja superseksikkäin lauluääni, mitä olen taas toviin kuullut. Meni nimittäin linjoista läpi. Ja siksi, vaikka en ladysta paljoa tiennytkään ennalta, olin myyty. Sen intensiivisen kolmevarttia nimittäin, kun Jarboen preesens oli samaa tilaa täyttämässä. Hetken musiikkia, mutta hetken joka tuntui.
Lähin mieleeni nouseva vertailukohta on toinen klassista koulutusta saanut amerikkalainen naisääni isolla Nai:lla, nimittäin Zola Jesus. Vaikka Zola toimittaakin uskomatonta ääntään ison rumpubiitin tukemana, ja puite on massiivisempi, jotain samaa näissä upeissa mimmeissä on. Että joutuu vielä ulkona kadullakin miettimään, mitähän tuli juuri kuultua, ja ennenkaikkea, tuliko se ääni ihmisestä?
Jarboen rinnalla soitti tänään, 12-kielistä akustista kitaraa, mies joka toi blackmetallin Yhdysvaltoihin, eli herra P.Emerson Williams, nyrjähtäneen musiikin moniottelija ja multitaiteilija. Lienevätkö Williams ja Jarboe suorastaan pariskunta, sitä ei edes lähdekirjallisuudelle antautuminen paljastanut, mutta sellaiseen käsitykseen jäin. Yhtä kaikki, hyvä oli nähdä Williamskin livenä, miehen ison katalogin tummin, nopein ja nihilistisin osa on alan harrastajan erittäin laadukasta peruskamaa. (Jos hillitön, mutta näkemyksellinen ajo kiinnostaa, kannattaa ottaa kuunteluun Williamsin Choronzon-nimellä julkaisemat industrialblackin klassikot ”Magog Agog” (1998) ja ”Era Vulgaris” (2000).
Illan lauteilla kolme nyrjähtäneen, mutta ison näkemyksen taiteilijaa, joita ei listoilla näy. Onneksi sana sentään oli kiirinyt, ja paikalla oli edes kiitettävästi väkeä. Tällaisten artistien tuonnista maahan kesken kiihkeimmän joulunrakentelusesongin, iso hatunnosto Fullsteam Agencylle ja Kutoselle. KG