Famous Boogiemen feat. Sonny Boy Magnusson @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 08.03.2013
Mies, joka toi Chicago bluesin Suomeen. Näin voidaan sanoa hyvällä syyllä alan mestarismiehestä Sonny Boy Magnussonista. Pitkän linjan bluesmies oli 60-luvulla tietääkseni ensimmäinen Suomessa joka soitti huuliharppua Chicago-tyyliin, ja mikrofonin läpi. Suomi oli tuolloin rockin kehitysmaa, monet asiat tehtiin ensimmäistä kertaa. Käytännössä Magnussonin ja ystävänsä Albert Järvisen vuonna 1968 perustama HARP-yhtye oli myös ensimmäisiä bluesiin keskittyneitä bändejä Suomessa. Yhdysvaltain lisäksi vaikutteita virtasi Britanniasta, olivathan Eric Clapton ja John Mayall päässeet lentoon vain muutamia vuosia aiemmin. HARPin aikoihin Magnusson ja Järvinen saivat kunnian lämmitellä Muddy Watersia Kulttuuritalolla, sitten kutsui Hurriganes, ja loppuhan onkin tunnetumpaa rockhistoriaa. Sonny Boy jatkoi uskollisena bluesille, soitti Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen umpilegendaarisen pianisti Eddie Boydin kanssa, liittyi jo 1966 perustettuun Hojas-yhtyeeseen (joka on edelleen olemassa, ainakin periaatteessa), sekä soitti ja lauloi lukemattomissa yhteyksissä, ja tekee sitä ansiokkaasti edelleen.
Hämeenlinnassa on käytännössä kolme paikkaa, missä noin säännöllisemmin voi kuulla elävää rockmusiikkia. On ihan oikea rokkiklubi eli Suisto, on alakaupungin menomesta eli Sirkus, joka hoitaa yöt, haloohelsingit ja cheekit, ja sitten on mainio ja lämminhenkinen olutkellari Albert, joka ansiokkaan ahkerasti tuo kaupunkiin juurimusiikkia. Eikä pelkästään kotimaista, aina välillä piskuiselle lavalle osuu joku kiintoisa amerikanartisti. Eikä siinä kaikki, tapahtumiin on aina ilmainen pääsy.
Magnussonia säesti tänään, niinkuin usein muulloinkin, Famous Boogiemen-trio, eli Esko Mikkola (basso ja laulu), Pate Peni (rummut) ja Kari Karpo (kitara). Ja pakko on erityisesti mainita Karpon kitarointi, olipahan tyylikästä touhua. Tähän comboon kannattaa tutustua myös levyltä, jos asiaan löytyy harrastuneisuutta, on nimittäin aika hyvät ja perinnetietoiset tunnelmat.
Entä itse keikka, joka todennäköisesti jatkui vielä pitkään lähtöni jälkeen (ehdin nähdä vain ensimmäisen tuntisen setin)? Olisi typerää alkaa väittämään tässä jotain soitetuista biiseistä, minä kun en mikään Chicago bluesin asiantuntija ole. Mutta tuntinen nautittavaa bluesia ja rock’n’rollia, väliäkö sillä millä nimillä biisejä kutsutaan, useimmissa kuitenkin baby jättää jonkun. Erityisesti hymyn nosti henkilökohtaisiin suupieliin Moon Mullicanin klassikko ”Seven Nights to Rock”, juuri se joka on viihtynyt jo vuosia myös Bruce Springsteenin keikkasetissä. Komeasti soi biisi myös Famous Boogiemenin ja Sonny Boyn tulkitsemana. Pelkästään tämän biisin takia kannatti olla paikalla, ja olihan ideana toki myös korkata ja tsekata Albertin Kellari keikkamestana. Nyt se on mainioksi todettu. Kovin montaa paikkaa nähdä bändi esteettömästi ei ole, mutta sopu antaa ns. sijaa. Eikä baaritiski ole Hämeen nopein, mutta ei pidä ollakaan kiire, kun tänne tulee.
Kesti näin kauan nähdä suomibluesin mestari Sonny Boy Magnusson livenä, mutta hyvää teki. Laatubluesin ääressä mieli lepää aina. Ja vaikka Sonny ei enää mikään ihan boy olekaan, komeasti viiltää harppu edelleen. Valitan lyhyeksi jäänyttä otantaani illan kataloogiin, mutta Ismo Alangon keikka Sirkuksessa kutsui, oli tullut hankittua oikein ennakkolippu. Siinä torin poikki kävellessäni, Kirkkopuiston pylväikön ohi (eli juuri sen paikan missä Suomen ensimmäinen ”musiikkivideo” kuvattiin Eddy & The Lightningsille kesällä 1964), mietin Magnussonin kaltaisia puurtajia. Albert on poissa, mutta ehti tulla legendaksi ennen sitä. Sonny Boy on yhä täällä, bluesin ilosanomaa levittämässä. Bluespiirit tuntevat miehen ja me armoitetut rockharrastajat, mutta näillä meriiteillä soisi useammankin. Ja hei, Albertin Kellarin nimi ei tule Järvisestä, vaan Edelfeltistä. Joka oli hänkin aika kova jäbä. KG