Keikkaguru

Maailma kylässä-festivaali @ Kaisaniemi, Helsinki 27.05.2012

Festivaalikesä jatkui jo pikkuperinteeksi muodostuneella visiitillä Helsingin Kaisaniemen Maailma kylässä-tapahtumaan. Mittelöhän on siis kaksipäiväinen, mutta itselläni jälleen mahdollistui vain sunnuntai. Mikä on sikäli sääli, että koko tapahtuman eittämätön ykkkösartisti eli upea egyptiläistaustainen laulajatar Natacha Atlas jäi siis jälleen näkemättä.

Alku ei hyvää luvannut, vaikka ilma oli kuin  morsmaikku ja sunnuntainkin esiintyjälista vähintäinkin mielenkiintoinen. Kansallisteatterin kulmilla alueelle valuva väki pysäytettiin, ja väitettiin että possea on pelikentällä liikaa, ei voi ottaa enempää. Kokeilin useampaa reittiä, ja viimein 20 minuuttia jonotettuani päästettiin purske ihmisiä sisään. Maailma kylässä on aina ollut tunkuinen tapahtuma, mutta nyt syykin oli ilmeinen. Keskelle Kaisaniemen kenttää oli pystytetty valtava teltta, joka toimi kehitysmaa-asiain ostoskeskuksena, ja söi valtaosan kentästä. Ei ihme että ei mahdu. Järjetön ratkaisu, ja kertoo siitä, että musiikki ei enää ole MK:ssa pääosassa vaan se kaikki oheistoiminta, myynti, politikointi, agendat. Ja se on sääli.

Annas olla, kun pääsin vihdoin Monsuuni-lavalle (kuka näitä nimiä keksii), niin ei mitään ruuhkaa ollutkaan. Eli tämä oheistoiminta ja ruokakojut tukkeuttavat Kaisaniemen, ei musiikinkuuntelijat. Nytkin soittoteltassa oli suorastaan väljää. Valikoitu yleisö siis näki ja koki pohjoisnigerialaisen Kel Assouf-yhtyeen hikisen ja energisen setin. Bändin muusikot kuuluvat vähintäinkin legendaariseen tuaregikansaan ja musiikki on aavikonmakuinen yhdistelmä bluesia, reggaeta ja afrobeatia, laulettuna tamashekin kielellä. Kel Assoufia johtaa kitaristi Anana Harouna, itsekin tuaregikapinallisten joukoissa taistellut mies. Orkesteri operoi Belgiasta käsin, ei Saharasta, mutta juuret ovat siellä ja kuuluvat. Varsinkin huilisti Walet Amouimeine loihti poikkihuilustaan suorastaan maagisia aavikkotunnelmia. Tiukka 40-minuuttinen groovasi siihen malliin että jäykempää hävetti. Ja kuinka ihanat, kolinaiset seurakuntasalisoundit usein onkaan afrikkalaisrumpaleilla. Niin nytkin. Tonttia hoiti algerianmies Abdelwahab Hakem. Järjetön draivi, ja juuri sopivan pituinen sessio, viitisen minuuttia jopa odotettua lyhyempi.

Sitten ostamaan kiinantytöltä laatuluokan huikotofut ja päälavan eteen odottamaan ennakkoon ehkä vieläkin kiintoisampaa artistia, ”desert bluesin kuningatarta” Mariem Hassania. Jo 70-luvulla uransa aloittanut Hassan kuuluu sahrawi-heimoon ja laulaa arabian murteella nimeltään hassaniyya. Ja eipä vissiin ole kaunis kieli. On kyllä. Ja vaikka sanaakaan ei ymmärtänyt, niin tunnelmat tuli läpi. Olin aiemmin pohjoisen Afrikan aavikkoblues-osastosta nähnyt vain malilaisen Terakaftin, mutta Hassan laajensi nyt nelihenkisine bändeineen näkyä tähän alalajiin aika tavalla. Silti on sanottava, että kaikessa meditatiivisuudessaan aavikkoblues on tunnin annoksina helposti puuduttavaa kamaa. Olinkin monesti jo lähdössä takaoikealle, mutta ajattelin että kyllä yhden tunteroisen elämästään voi viettää tällaisen ihmisäänen äärellä, kun ei taas tiedä milloin kuulee. Hassanin syvä ja saharanpaahtama laulusoundi on nimittäin ällistyttävää kuultavaa. Ja onneksi jäin, bändi veti nimittäin loppua kohden settiä jazzahtavasti sovitetun, hillittömän kauniin ”Ana saharauia”. Hillittömän kauniin.

Tunnelmasta toiseen ja siirtymä Rautatientorille pystytetyn Mekong-lavan (näitä nimiä) ääreen. Luvassa harvinaista herkkua eli Kari Peitsamon  ja Riston (Yli-Härsilä) maailmanhistorian ensimmäinen yhteisesiintyminen. Levyillähän herrat ovat yhteistyötä tehneet muutamastikin, pääosin niin että Risto on tuottanut Karin levyjä ja soittanut koskettimia. Jos ei nyt suomirockin historian siivet sulkasatoon asti havisseet, niin jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin, meitä muistutettiin siitä, että rock on rajaton riemu. Iloinen asia iloisten asioiden joukossa. Karin keikoilla on aina hauskaa, eikä Risto jäänyt toiseksi. Hilpeät, suoraan amerikatähdiltä käännetyt välispiikit, ja itseironinen ote olemattomaan staraelämään ja kymmenisen biisiä laskujeni mukaan, helminä ”Jatsin syvin olemus” ja ”Checkin’ and bowlin’” Karilta ja Riston upea pekkastrengistely ”Putoan kaivossa”. Setti kesti noin 25 minuuttia, mutta pieninä annoksinahan tämä nimenomaan toimii. Ja aivan oikein, Kari ei pysty poistumaan festivaalialueelta, ellei ole soittanut ”Kauppaopiston naisia” ja ”Hey Judea”. Todella hauska itseironiatyöpaja jälleen kerran, kerhosetänä Kari Peitsamo.

Tuulen lailla Savanni-lavalle ja tsekkaamaan parikymmentä ensimmäistä minuuttia kovasti ennakkohehkutetusta Yemen Blues-kokoonpanon setistä. Jotenkin vain ei hehkutuksesta huolimatta lähtenyt käyntiin. Olisin itseasiassa halunnut pidemmän otannan bändistä, mutta kun alku ei sytyttänyt, askelsin takaisin Rautatientorille antamaan mahdollisuuden kotimaiselle Liljan Loisto-yhtyeelle.

Olisihan se mahtavaa, jos Suomessa olisi nuori orkesteri, joka voisi täydentää Piirpaukkeen, Slobo Horon ja Hortto Kaalon perinnettä, tai jopa jatkaa siitä mihin edellämainitut jäivät. Mutta valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisen oman kokemukseni valossa tapahdu. Homma ei kaadu muusikkouteen, vaan karisman täydelliseen puutteeseen ja sovitusten, lopultakin, flegmaattisuuteen. Sinänsä bändin repertuaarissa on upeita poimintoja, kuten Jussi Hakulisen ”Varkaat,kulkurit” tai iskelmäklassikko ”Eeva”, mutta nämäkin molemmat olivat pelkkiä luentoja, eivät tulkintoja. Sama ongelma koskee mielestäni levyttänyttäkin Liljaa, homma ei oikein etene konseptia pidemmälle.

Olisiko käynyt niin, että Maailma kylässä on tullut tiensä päähän ilmaistapahtumana? Olisiko käynyt niin, että musiikki on jo valahtanut liiankin sivuseikaksi? Luulenpa. Kaikkia niitä asioita tarvitaan, joista MK:ssa puhutaan, mutta itse preferoisin musiikkifestivaalia ja seminaaritapahtumaa maailman pelastamisesta erikseen.  Ja hei, päälavan juontaja vaikka vaihtoon ensi vuodeksi. Sillä, ”from small things, big things one day come” (B.Springsteen).  KG