Ismo Alanko @ Taiga, Ylläs 10.04.2013
Pohjoisen hiihtokeskuksissa voi tätänykyä nähdä ihan oikeitakin bändejä ja rockartisteja. Toki Yö, Mamba ja kumppanit ovat viihdyttäneet monokansaa jo vuositolkulla säännöllisillä kevätrundeillaan Lappiin, mutta puhun nyt siis oikeista rocktaiteilijoista. Niin suuri osa bändien tuloista, ellei kaikki, tulee nykyään ahkerasta keikkailusta, että pohjoisrinteiden tankkauspisteitä ei enää yksinkertaisesti kannata sivuuttaa tai ylenkatsoa. (Ei, en ollut skimbaamassa, jos nyt joku keksisi kysyä.)
Yksi Suomen ihan oikeimmista rocktaiteilijoista, Ismo Alanko, julkaisi maaliskuussa tuoreen sooloalbuminsa ”Maailmanlopun sushibaari” ja kiertää nyt sitä promoten uuden ja nuorehkon kokoonpanonsa kanssa. Näin bändiltä kertakaikkiaan huikean vedon Hämeenlinnan Sirkuksessa reilu kuukausi sitten, ja näinmuodoin odotukset olivat myös Ylläksen Taiga-klubille siis kovat. Hämeenlinnassa orkesteri oli aivan ällistyttävässä lyönnissä ja tuttujenkin biisien uusia sovituksia saattoi vain ihailla. Tähän väliin pitää nimittäin todeta, että ikinä en oikein ole ollut Alangon soolotuotannon ystävä. Kyllä, Hassisen Kone löi kovaa vuonna 1980, ja nimenomaan ”Syöksylaskijoita kaikki tyynni” edellä, se oli ensimmäinen biisi minkä koskaan Alangon tekemisistä kuulin. Sitten tuli Sielun Veljet, joka julkaisi kestävimmän osan tuotantoaan suomirockin aivan kovimpina ydinvuosina 1984-86. Eikä mainittu suomirock ikinä tule olemaan sama, kuin ennen mainittua kestävintä osaa. Mutta jotenkin vain en ikinä saanut kiinni Siekkareiden loppuliu’usta, enkä varsinkaan Ismon soolotuotannosta.
Kunnes Sirkuksen keikalla tuli sitten koettua pikkuherätys. Ja sanottava on, että ”Maailmanlopun sushibaari” on loistava albumi. Säveltäkääpä perässä vaikka ”Vuoden turhin laulu”, joka ironisesta nimestään huolimatta on kaikkea muuta. Tai kuinka upea nyky-Maammelaulu on rumpali Niko Votkinin britisti komppaama ”Harmaa on hyvä väri”, 2010-luvun Kun Suomi putos puusta. Toki Alanko miehistöineen soittaa tälläkin rundilla myös Siekkari-ja Hassisklassikoita, mutta nyt kyse on nimenomaan huimista uusiosovituksista. Keskiössä ovat Juho Viljasen perkussiot ja vetopasuuna, sekä Viljasen, basisti Mikko Mäkelän ja kitaristi Jussi Jaakonahon stemmalaulut. Sekä tietysti valinnanvara Alangon yli 20 albumin katalogista. Välillä sovitukset kääntyvät kolhuisiksi balkanjazzeiksi ja välillä käsi on raskaampi ja kolkuttelee sielunveljistön ovea.
Taigan keikka oli ehtinyt valitettavasti jo startata, kun retkueemme paikalle saapui, mutta tuoreeltaan toisen keikan nähneenä pääsin nopeasti kyytiin. Ja vaikka aika umpinaisessa tunnelissa suuri osa skimbakansaa näihin aikoihin illasta jo hiihtääkin, ja vaikka huutelua ja taustamölyä riittää, urheasti Alanko veti silti myös säestämättömän soololaulunumeronsa tuoreelta levyltä, eli ”Naapurin saunareissu”. Nämä eivät voi olla helpoimpia keikkamestoja. Jengistä suurin osa on viikon putkeen umpisoosissa ja näädän katse edellä keikoillekin mennään; yleisön ottaminen on joskus varmasti kiven takana. Toista kautta, soosi on suosiollinen olotila, jos artistin karisma riittää. Ja Alangollahan riittää.
Mutta mutta. Ei ollut bändin tikki valitettavasti sama kuin taannoin Hämeenlinnassa, rundiväsymys oli havaittavaa ja ehkäpä yleisön vähyydelläkin oli osuutensa asiaan. Taigaan olisi helposti mahtunut toinenkin mokoma urheilukansaa. Mutta nyt muutaman päivän ylhäällä siellä olleena, voi jopa todeta, että esim. Levilläkin on jo runsaudenpulaa livemusiikista. Toki trubaduurit ja vanhankansan hiihto-orkesterit kisaavat hieman eri yleisöstä, mutta silti. Tapahtumia on paljon, ja vastoin kaikkia odotuksia mm. Alangon keikka oli kaikkea muuta kuin loppuunmyyty.
Loppua kohti parituntista settiä kuultiin takavuosien sooloklassikoita, mutta toki myös tukku niitä, joita ei vain voi olla soittamatta, jos aikoo poistua hiihtokeskuksen alueelta. Eli vaikkapa ”Peltirumpu”, ”Rappiolla” ja tietenkin ”Levottomat jalat”. Ja vaikka keikka olikin pienoinen pettymys, niin tuskin oli syy pelkästään bändissä tai vajavaisessa salissa, olihan tuota itsekin tullut otettua muutama palauttava. Uskoisin tosin, että tulen näkemään tänä vuonna Alangolta bändeineen useammankin keikan, nimittäin sen verran ahkerasti ryhmä kiertää tapahtumia, joihin on tarkoitukseni mennä. Mutta ei keikka Ylläkselläkään millään mittareilla ollut huono, vain hiukan väsähtänyt. Ensi kertaan siis. Menkääpä tsekkaamaan Alanko ja pojat, jos kotimainen huippuosaaminen kiinnostaa. Ja muistakaa, ”kyllä harmaa on hyvä väri”. KG