Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Of Montreal”

The Soundtrack of Our Lives (swe) @ Tavastia, Helsinki 09.05.2012

Göteborg on yksi maailman tärkeimmistä rock-kaupungeista, ei voi mitään. Sen hyvän lisäksi mitä kaikkea maailma on saanut 80-luvun lopulla alkaneesta Göteborgin metalliskenestä, paikkaseutu tuotti sellaisia kulttibändejä kuin Union Carbide Productions. Ja kun mainittu orkesteri hajosi joskus vuoden 1993 paikkeilla, synnytettiin sen tuhkista (jo toki vuonna 1995 hiukan jäähtyneistä) yksi modernin Euroopan kovimmista liverockbändeistä. Tai ainakin sellainen The Soundtrack of Our Lives-yhtyeestä on vuosien mittaan kasvanut.

The Soundtrack of Our Lives tunnetaan rockosaajien keskuudessa hellittelynimellä TSOUL ja niin tässäkin bloggauksessa jatkossa. Itse todistin  TSOULia edellisen kerran joulukuussa 2008, Tavastialla niinikään, ja muistissa on huiman hieno keikka. Mutta kyllä tämä muuan keväinen keskiviikko tarjosi vielä huikeamman vedon. Huono biisi on toki määrittelykysymys tiettyyn rajaan saakka. Mutta kuinka montaa normaalimittaista keikkaa muistatte todistaneenne, jolla ei ole soitettu yhtään huonoa biisiä, tai täytebiisiä, jos niin haluatte? Itse vain muutaman.

TSOULin nokkamies ja laulaja Ebbot Lundberg on viileä ja karismaattinen hengellinen johtaja, jolla on taito ottaa yleisönsä pienin keinoin. Mies muistuttaa yhtäaikaa yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa ja galilealaista opetuslasta ja vaikka ei olekaan mikään pavarotti, niin kaikupohjaa löytyy ja äänen skaala on yllättävän iso. Jotkut TSOUL-laulut nimittäin kasvavat pikku aluistaan todella massiivisiksi eepoksiksi, ja siinä tarvitaan eturivissä sekä skaalaa laulaa että esiintyä.

Oli viiltävää nähdä The Zombies ja TSOUL samana keväänä, koska ensinmainittua jälkimmäisenä mainittu eniten mielestäni kaikessa 60-lukulaisuudessaan muistuttaa. Ja viittaan nyt tieytysti eritoten biiseihin. Mutta jotain samaa on myös Ebbotin ja Colin Blunstonen viileässä tavassa toimittaa sanomaansa. Välillä taas TSOUL onnistuu kuulostamaan mitä eniten The Who:lta, välillä jopa Oasikselta, varhaiselta Stonesilta jne. Mikä tarkoittaa, että yhtyeellä on 60/70-lukujen rockhistoria erittäin hallussa. Mutta ei joka suuntaan sekoillen, niinkuin vaikkapa tälläkin palstalla mainittu Of Montreal, vaan äärimmäisellä maulla ja tyylillä.

En nyt ala tässä, ihan vaikka vaihtelunkin vuoksi, luettelemaan mitä kuultiin ja mitä jäi kuulematta. Laajalla skaalalla järjettömän kovia rocklauluja bändin koko uran varrelta. Siinä kuitenkin jossain ”When we fall”-biisin kohdalla tuli mieleen vanhan kansan sanonta ”ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja jotka niitä pesee”.  Jouduin poistumaan takaoikealle valitettavasti puolentoista tunnin kohdalla, kun myöhäjuna seuraavan päivän työnsuorituspisteeseen ei odottanut. Mutta suurimman osan keikasta nähtyäni voin todeta, että hyvät on oltava syyt, jos bändin seuraavan keikan näillä hoodeilla missaan. Ja niin väkivahva oli Ruotsin tehoketjun vääntö tänä iltana, että se ovella pulitettu 33 euroakaan ei enää kirvellyt niin vietävästi. Mutta sanottava on, että vaikka bändissä onkin 7 muusikkoa plus muu henkilökunta, niin Ruotsistahan ne silti vain tulevat. Että kyllä 33 euroa alkaa olla kipurajoilla.

Ja sanokaas, kuinka asiallista on ottaa kotimaisesta näennäissiideristä 7 euroa muovituopissa? Mielestäni erittäin epäasiallista. Puhutaan katteesta, joka ei ole millään perusteltavissa. Sen ymmärtää, että isoilla kuluilla liikkuvasta bändistä pitää ottaa ovella hiukan enemmän asiakkaalta, mutta juomahinnat Suomen kansallisliiterissä on jo kauan olleet farssi. Siksi ainakin itse seuraan minuuttien tarkkuudella Tavastian soittoaikoja, että sisällä tarvitsee lusia minimiaika. Ja sitäkautta jättää tiskeille minimirahat. Koska rakkauden rock’n’rolliin ja ahneuden erottaa toisistaan kyllä.

Vielä yksi juttu. Rockpoliisiudesta on puhuttu ennenkin. Olisihan se pitänyt tietää, että TSOULin keikalla jos missään on niin paljon rokkikyttää ettei tahdo välillä kuulla bändiä ollenkaan. Nytkään ei ollut mitään menemistä miksaustiskin takapuolelle. Selittämisen ja tietotoimittamisen määrä on niin valtavaa sillä vähänkään väljemmällä takalattialla, että se tulee tasaisena ininänä bändin soitannan yli ja korvatulppien läpi. Meitsin niin kutsuttuun jakeluun ei vain mene, että miten ihmeessä voi muistaa mitään keikasta, jos toista tuntia huutaa vieruskaverin korvakäytävään? Vaan onko niin, että osalle possea se muistaminen ei edes ole mikään juttu, vaan avainkeikoilla pitää näyttäytyä ollakseen uskottava? Mene ja tiedä. Mutta kielettyähän ei ole puhua, joten kohtalokseni jää kiertää salia ja etsiä optimaalisinta paikkaa. Piti kuitenkin sanoa. KG

Of Montreal (us), Yip Deceiver (us) Burning Hearts @ Tavastia, Helsinki 16.04.2012

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan. Erittäin laadukkaaksi äitynyt keikkavuosi tarvitsi sen huonon illan tähän väliin, jotta vanhat kansanviisaudet yhä pitäisivät kutinsa. Ja katso, huono ilta se oli.

Alku oli toki lupaava. Tuntematon nuori nainen myi Tavastian eteisessä kympin ovihintaa halvemmalla lipun paksusta ilmaistikettitukustaan, jonka alkuperää en jäänyt kyselemään. Siihen se hyvä sitten päättyikin.

Oli ollut hyvä tarkoitus skipata illan ensimmäinen akti eli yhdysvaltalainen Yip Deceiver. Mutta aikataulu juoksi sen verran myöhässä, että jouduin kuitenkin lusimaan tämän ennalta tuntemattoman syntikkapopduon erittäin kovaäänisen keikan lopulta melkein kokonaan. Koko kämppä tärisi, niin että pisoaarillakin kaipasi korvatulppia, ja turhaan, sillä mitään annettavaa ei Yip Deceiverilla ollut. Eikä biiseissä nyt ainakaan. Se yksikin, jota voisi kutsua hyväksi, kuulosti pelottavasti Human Leaguelta (joka siis on ihan oikeasti tehnyt hienoa musiikkia tällä saralla). Miksi piti soittaa niin kovaa, siksikö että musiikin luokattomuus olisi hukkunut äänimassaan? En koskaan saa tietää. Nimittäin, tämä nuorten miesten retroiluharrastus ei tule saamaan toista tilaisuutta (soittaa hiljempaa). Todettakoot, että seurasin keikan pääosin baarin puolelta monitoreista, mutta meininki ei jäänyt epäselväksi.

Kotimainen, sanoivatkohan ne olevansa Turusta, Burning Hearts oli ennakkoon jo hiukan kiinnostavampi. Mutta lunastus jäi heiltäkin tulematta. Lupaavaa oli solistin sukupuoli eli nainen ja rumpusetin koko eli riisuttu. Mutta siinäpä se. Blogistiikkapäällikkönne on sattuneista syistä nähnyt suuren joukon keikkoja Tallinnassa viimeisimpinä vuosina, ja siellähän kynnys nuorten kellaribändien päästä isoillekin lauteille on Suomea todella paljon alhaisempi. Todella paljon. Toisin sanoen, Tallinnassa on tullut nähtyä koko joukko harrasteorkestereita, jotka eivät vielä (tai ehkä koskaan) keikkalavoille kuulu. Mutta nyt Burning Hearts teki asian todeksi myös Suomen puolella. Laulajalle, ja koko bändillekin, kuvitteellisia havunneulasia konkreettisiin persuksiin ja parempia biisejä työn alle pian, muuten homman voi, tai se kannattaa, unohtaa. Se ainoa innostuksen hetkikin, kun rumpali aloitti ja jatkoi jotakuta biisiä Manchester-beatillä, kyrvähti siihen että muu bändi ei pysynyt perässä. Manchester-beat on niin kova laji, ja niin kovat bändit itsensä sille perustaneet, että kannattaa olla kataloogin kuosissa ennenkuin tulee esiintymään tilaisuuteen, jossa sisäänpääsy maksaa 30 euroa.

Ja samansuuntaisuus koski valitettavasti myös illan pääbändiä, Of Montrealia, joka ennakkoon levyjensä perusteella oli kovinkin kiinnostava. Vielä kun ennen vetoaan keskustelin muutaman puolitutun indieharrastajan kanssa, jotka todistivat edellisen, vuoden 2007 Redrumin keikan, olleen suoranaista ekstaasia, olikin odotusmittari jo kohtuullisen punaisella. Mutta ei. Kun ei lähde, niin ei lähde. Tylsää retroilua laidasta laitaan, laiskaa muusikkoutta ja huonoa showmiehisyyttä. Ajattelin olevani NYC:ssa ja ihan ensimmäisillä Velvet Undergroundin sekoilukeikoilla, mutta ei sekään auttanut. Yksi ennätys tuli sentään rikottua. Kuunaan (sana siinä missä muutkin) en ole seurannut yhtään keikkaa Tavastialla näin edestä, eli lavan reunalta. Nyt oli väljyyttä ja mahdollisuus, joten tuli sekin kokeiltua. Siltä osin todella hyvä kokemus.

Ruotsalaista kulttiorkesteri The Arkia en ole onnistunut koskaan näkemään, mutta uskoisin sen olevan livenä hyvin samankaltainen bändi kuin Of Montreal. Mutta paremmilla biiseillä. Showsta ei ollut edes tulla loppua. Jatkui ja jatkui. Loppui kuitenkin viimein, ja pettymys illasta oli iso. Juttelin keikan jälkeen komppikitaristi Zac Collwellin kanssa, joka piti tätä Euroopan-kiertueen avauskeikkaa erittäinkin onnistuneena ja oli havaittavan helpottunut. Hyvä niin, jos bändi koki olleensa oikeassa paikassa oikeana iltana, koska niin toki koki myös erittäin tyttövoittoinen fanijoukko. Itse en vain ollut ns. kohderyhmää. (Unohdin sanoa Collwellille, kaikessa epärelevanttiudessaan, että mies muistuttaa vähänkään etäämpää Callum Adamsonia.)

Of Montrealin kotikaupunki on Athens Yhdysvaltain Georgian osavaltiossa eli yksi rockhistorian tärkeimmistä yksittäisistä pikkukaupungeistä. Mutta kyllä sen kaupungin parhaana bändinä tämänkin illan jälkeen säilyy, se tuskin sattumalta samalla myös pisimmälle päässyt, eli.R.E.M.

Yksi asia vielä loppuun. Tavastian legendaarinen ovimies, lähes 20 vuotta tointaan hoitanut Pokla kuoli saappat jalassa työpaikalleen helmikuussa. Sen jälkeen Tavastialla on ollut hämmentävän ystävällinen ja rento meininki. Toivottavasti suuntaus on pysyvä ja kantaa yli Poklan suruajankin, nyt nimittäin kaikkien näiden vuosien jälkeen Tavastialla käy mielellään. Mitä siis tulee henkilökuntaan. Ja se on paljon sanottu.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutkimaan rockmusiikin historiaa. Kaikki on jo tehty, moneen kertaan vieläpä. Jonkun Yip Deceiverin  (ja mitä näitä nyt on) sijaan voi tutustua niihin esikuvabändeihin ennemmin eli vaikkapa mainittuun Human Leaguehen. 1980-luku oli hienoa aikaa, myös rockmusiikissa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: