The Brains (can), Flesh Roxon @ Klubi, Tampere 26.02.2014
Tamperelainen Flesh Roxon on yksi niistä kotimaisista bändeistä, joka on jo pitkään pitänyt nähdä keikalla. Paljon sanottu vuonna 2012 perustetusta orkesterista. Flesh Roxon kiertää vimmaisesti, ja onkin noussut komeetan lailla psychobillyn maailmanluokkaan. Olisi tosin asiantuntemuksen puutetta lyödä bändin yhteiseen otsaan vain psycholeima, siksi monipuolista Roxonin rätväkkä rock on. Siinä kaikuu enemmänkin psychobillyn punkimpi laita, tai horror punk, miten vaan. Bändi itse nimittääkin tavaraansa zombie rockiksi. Eikä tässä kaikki, joukkion esikoisalbumi ”Flesh to the Bone” on todella kova kokonaisuus. Olisikohan alan kovimpia esikoisia koko maassa kautta aikojen? Jos siis ala tosiaankin on jonkinmuotoinen billy, ja sen johdannaiset.
Tampereen Klubilla tarjoutui tilaisuus vihdoin tarkastaa Roxonit livenä, kun bändi jalkautui kanadalaisen The Brains-yhtyeen lämppäriksi näiden Suomen kiertueelle. Joka onkin, The Brains, sitten hiukan perinteisempää psychobillya, joskin varsin laadullista sellaista. Vuosia sitten Helsingissä nähty umpiturha jäähdyttely alan itsejulistautuneilta kuninkailta eli The Meteorsilta, onnistui pitämään meikäläisen tai meitsin pitkään lajityypistä sivussa. Mutta nyt oli liikekannallepano suoritettava, ja periaatteessa kannatti.
Alunperin oli tarkoitus nähdä bändit edeltävänä iltana Valkeakosken Bar Panamassa. Ihan vaan vaihtelun vuoksi, ja kannattaakseni ajatusta, että Koskiinkin (niin ne itse kaupunkiaan kutsuvat) edes joskus tuodaan ulkomaanbändejä näytille. Mutta joku hyvä syy kai siihenkin oli, että lopulta ennätin vasta Tampereelle.
Soitto soi vartin verran ilmoitettua myöhemmin, ja hyvä niin, Klubille tullaan yleensä tarkasti, ja varttia aiemmin saattaa liiteri olla vielä aika vaisu ja autio. Tänäänkään ei ollut tupa turvoksissa, mutta jengi oli erittäin positiivisella jalalla liikkeellä. Molemmat bändit saivat normaalia arki-iltaa huomattavasti lämpimämmän vastaanoton.
Flesh Roxon täräytti odotettua pidemmän lämppärislotin räyhäkästä, miehekästä ja takakenoista rock’n’rollia, joka sitten kuitenkin pääosin väistää kaikkia genremääritelmiä. Toki pystybasso soi, niukalla rumputyöskentelyllä päästään perille asti ja ulkoinen habituskin tukee, mutta yhtä kaikki. Rock on (genre)rajaton riemu. Mutta mutta. Miksi tänään soitettiin, tai soitatettiin, pitkästä aikaa paskimmilla soundeilla, mitä olen Klubilla kuullut? Yleensähän Klubi soi hyvin, ja turvallisin mielin voi näiltäkin osin keikalle tulla. Tänään yritettiin liian kovalla volyymilla. Hinta siitä oli puuroinen laulu, ja yleisesti ei-lainkaan-niin-hyvä yleismeininki. Olen varma, että salissa suurinta osaa ei häirinnyt yhtään, mutta en puhukaan nyt kuin omasta puolestani.
Ja harvoinpa käy niin, että soundi huononee bändin vedon edetessä, joka tietenkin on anteeksiantamatonta. Tänään kävi molempien orkestereiden kohdalla niin.
Flesh Roxon on mainitusta huolimatta todella kova rykmentti, ja tulee saamaan uusintakatsastuksen mahdollisimman pian. Tänään rymäkimmin lähtivät avausbiisi ”Suck My Chainsaw” ja ”Lonely Rider”. Maailmanluokan biisejä. Kova keikka, kaikesta huolimatta.
Olin kahlannut ennen keikkaa The Brainsien koko kataloogin läpi, ja nyt puhutaan rautaisannoksesta psychobillya. Itselleni bändin parhaat pitkät kiekot ovat kajahtaneet päätyyn viimevuotisen ”The Monster Withinin” kohdalla, sekä vuoden 2011 ”Drunk, Not Deadlla”. Ilahduttavan monta raitaa kyseisiltä levyiltä kuultiinkin. Rätväkimmin lähtivät ehkäpä ”Devil in Disguise” ensinmainitulta ja nimibiisi jälkimmäiseltä. Mutta kyllä tunnustaa pitää, että bändin sinänsä hirvittävän energisen nykäisyn puolenvälin paikkeilla alkoi koko ajan huonontuva soundi ottaa aivoon (jos sallitte) siinä määrin, että mieli alkoi jo alustavasti siirtyä ns. seuraavaan kertaan. Varsinkin, kun bändin nokkamies Rene D. La Muerte ihan tosissaan on laulumiehiä. Kaveri on nimittäin Montrealin Brian Setzer, nimi jota ei tällä palstalla kovin kevein perustein lausuta. Virtaa riittää myös pystybasisti Johnny Montrealilla. Joka myös toimittaa stemmalaulut-ja huudot, yhdessä rumpali Franck O’Brainsin kanssa.
Bändi soitti aika tarkkaan tunnin, mikä on näissä piireissä hyvä, tunti laadullista billya on aina parempi kuin kaksi keskinkertaista. Orkesteri paketoi iltansa tänään, niinkuin varmaan monta muutakin iltaa, nykybillyn kansallis(tai vähintäinkin maakunta-)laululla ”Take What I Want”. Ja vaikka Depeche Mode-cover ”Enjoy the Silence” jäikin tänään kuulematta, niin jäi bändin veto silti itselläni positiivisen puolelle. Ja parasta on se, että suurimmalla osalla paikalla olleista ilta jäi todennäköisesti erittäin positiivisen puolelle. Hyvä ihmiset! KG