Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “My Heart Still Stands with You”

Jason & The Scorchers (us), The Huligans @ Klubi, Tampere 05.09.2012

Minun kantakirjoissani Nashvillessa vuonna 1981 perustettu Jason & The Scorchers on aina ollut yksi maailman parhaista ja tärkeimmistä rokkibändeistä. Ja paiskottuaan jetlagista huolimatta Tampereen Klubilla kovan keikan, 30-vuotisjuhlakiertueensa avaukseksi, Jason & The Scorchers on edelleen yksi maailmani parhaista.

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan Klubin punainen esirippu aukeaa ja Jason Ringenberg miehistöineen aloittaa, mopoilutermein ilmaistuna kahva edellä. Piikkipaikalle tietenkin ”Lost Higway” ja Bob Dylan-laina ”Absolutely Sweet Marie”, mitkä muutkaan. Tämähän on taas niinkuin olisi kotiin tullut. Jasonilla yllään pitkä portonpunainen lännentakki, juuri se joka teetettiin ”Shop it Around”-videon liveosuuksien kuvauksiin 1985. Loimi on kestänyt aikaa yhtä jalkaa bändin kanssa.

Ikinuori on sana, jota kannattaa rockmuusikoiden kohdalla käyttää hillitysti ja harkitusti, mutta Jasonin ja toisen alkuperäisjäsenen eli kitaristi Warner E. Hodgesin kohdalla sana muuttuu lihaksi. Jalka nousee herroilla edelleen, ja ilme on iloinen. Harvan bändin näkee vuodesta toiseen vetävän hymy naamalla. Ja varsinkin rundin avauskeikalla, joka saattaisi sisältää jos joitakin jännitteitä. Muutamia vuosia sitten pestattu rytmiryhmä eli basisti Al Collins ja ruotsalaisrumpali Pontus Snibb on ilmiselvästi tuonut, kuten Jasonkin totesi, bändiin nuorekkuutta, iloista ilmettä ja lisää muusikkoutta. Tätä joukkiota on ilo katsella. Olisipa aina omissakin töissä näin kivaa.

Omasta levykokoelmastani todennäköisesti se kaikkein eniten soinut albumi (ellei Big Countryn ”The Crossing”)  on tämän bändin klassikkokiekko ”Lost & Found” (1985). Ja puhkisoiton uhan alla eli vuosia myös kopioni sen seuraajasta, ”Still Standing” (1986). Joten on paljon väitetty vanhalta fanilta, jos vanha fani väittää, että bändin toissavuotinen ”Halcyon Times”-pitkäsoitto ei aivan hirveästi klassikkolevyille kalpene. Kalpenee toki, mutta ei hälyttävästi. Siksi huomaamattomasti keikkasettiin ovat kyseiseltä kiekolta uineet esim. ”Golden Days”, ”Twang Town Blues” ja varsinkin ”Mona Lee”. Mainitulta vuoden 2010 albumilta jäinkin kaipaamaan vain upeaa, ja urheasti klassikkohittien rinnalla pärjäävää ”Beat on the Mountainia”.

Jasonilla ja Scorcherseilla olisi materiaalia vaikka kolmituntisiin keikkoihin, täytebiisejä ei siltikään tarvitsisi soittaa. Mutta toki tällä energian määrällä puolitoista tuntia klubiolosuhteissa mannertenvälisen lennon jälkeen on kiitettävän kohtuullista. Silti, jos haaveksia saa, olisihan ollut mahtavaa kuulla raitoja myös mainiolta ”Thunder & Fire”-rieskalta ja jopa ”Blazing Gracelta”. Mutta ei makiaa pakin täydeltä.

Setti eteni uudehkoa ja vanhaa sekoitellen, ja valtaväestön huudellessa mitä kukakin turhaa kommentointia Jasonin sinänsä hauskoihin turinointeihin. Ja kun länsimaisen keikoillakäyntikäsityksen mukaan ne muutamat encoret on aina pakko soittaa, niin sinnehän ne säästyi taas ne kaikkein kovimmat. Eli omasta levykokoelmastani todennäköisesti kaikkien aikojen eniten soinut biisi (ellei Big Countryn ”Chance”) eli ”I Really Don’t Want to Know”. Jonka aikana, ennenkuin tajuta ehti, akrobaatti, sirkustirehtööri ja maanviljelijä Ringenberg hyppäsi viereeni ja pöydän päälle soittamaan harppusoolon. Edessäni seisoi äkisti alhaalta katsottuna nelisen metriä rockhistoriaa, lasit lentelivät ja tunnelma oli kohtuullisen katossa.

Sitten vielä biisi, jota ilman bändi ei voi poistua minkään klubin alueelta eli ”White Lies” ja homma olikin paketissa. Tältä erää, joita eriä on tultava vielä monta lisää, niin tärkeä bändi on kyseessä. Ei vain itselleni ja monelle muulle paikalla olleelle, vaan myös rockin aikajanalle. Kuinka moni bändi tai muusikko voi sanoa olleensa kehittämässä tai jopa kehittäneensä rockin alalajin tai suuntauksen? Epävirallista ja veteenpiirrettyä tai ei, mutta näiden herrojen tapauksessa alalaji on ns. cowpunk, ja seuraajia on riittänyt. Ollaan kuitenkin sen verran reiluja, että kreditoidaan tähän väliin punkvaikutteiden ymppäämisestä kantriin myös parisen vuotta aiemmin aloittanut Social Distortion.

Jason & The Scorchers todisti taas muutaman asian tärkeyden, kuten että ilman hyvää kitaristia ei pärjää mikään klassisenmuotoinen rockbändi, joukoissa kannattaa olla hyvä ja tyylitajuinen basisti ja että työpaikalla voi myös olla kivaa. Ja ai niin, Klubin lauteet lämmitteli Erik Valkama ja yhtyeensä The Huligans. Vakuuttavaa meininkiä, mutta lämmittelijän osa ei koskaan ole kiitollinen.

Kannattaa kaivaa Jason & The Scorchers-klassikkokiekkojen ohella soittojonoon loistava tuplalive ”Midnight Roads and Stages Seen” (-98), jonka levyn oman kopioni viiltävästi anopin käsivaihteisen riisikupin mankka tai musakone imi, eikä tule koskaan palauttamaan. Ellei pura koko kiesiä. KG

Nämä kuultiin tällä kertaa:

    1. Lost Highway
      (Leon Payne cover)
    2. Absolutely Sweet Marie
      (Bob Dylan cover)
    3. My Heart Stills Stands With You
    4. Getting Nowhere Fast
    5. Golden Days
    6. Thanks for the Ride
    7. Help There’s a Fire
    8. Hot Nights in Georgia
    9. Twang Town Blues
    10. Harvest Moon
    11. If Money Talks
    12. Still Tied
    13. Pray for me Mama (I’m a Gypsy Now)
    14. Better Than This
    15. Shop it Around
    16. Mona Lee
    17. Broken Whiskey Glass
      18.Moonshine Guy/Releasing Celtic Prisoners
      Encore:
    18. I Really Don’t Want to Know
    19. White Lies

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: