Francine @ Bar 54, Forssa 16.05.2012
Tiedättehän Forssan? Ystävällismielinen ja kesäisin viehättävä pikkukaupunki Lounais-Hämeen kultaisessa kolmiossa. Paikkaseutu, jolla on Se pellava-ja puuvillahistoria, josta jauhetaan koko ajan joka paikassa. Forssa on, varsinkin jatketulla talvikaudella, yllättävänkin vireä keikkakaupunki. Toiminta keskittyy viikonloppuihin, kotimaisiin artisteihin ja käytännössä kahteen baariin. Ja perustuu varmastikin pääosin kaupungin sijaintiin.
Lahtelainen Francine on jakanut rock’n’rollin ja rockabillyn ilosanomaa jo vuodesta 1987. Kataloogissa on yhdeksän pitkäsoittoa, ja kymmenes työn alla. Alkupään Stray Cats-vaikutteisesta voimabillysta bändi on jalostanut ilmaisuaan moniin suuntiin ja tullut kokeilleeksi myös swingiä, skata ja rätväkkäämpää rock’n’rollia. Ja tullut koulineeksi itsestään erittäin kovan, ja suositun, keikkakoneen. Materiaali on monipuolista, eikä sitä suomibillylle liian tyypillistä muniinpuhaltelua vanhoilla klassikoilla. Skene ei nimittäin sinänsä paljon keikoille houkuttele, mutta Francine onkin räyhäkäs rokkibändi eikä mikään torttupäiden vahakabinetti.
Vasta puolenyön tuolla puolen alkanutta keikkaa pohjusti, ei mikään läyhäinen lämppäri, vaan erittäin asiansa osannut paikan DJ. Harvoin joutuu kehaisemaan tiskijukkaa, mutta nyt on paikka. Maulla ja inhimillisellä volyymillä Stray Catsia, Jerry Leetä, Hanoi Rocksia, Buddy Hollya ja muita tavallisia epäiltyjä.
Itse Francinen veto pärähti käyntiin todellisella standardilla eli Richie Valensin klassikolla ”C’mon let’s go”, ja hyvä niin. Luulot pois jengiltä, kretonki heilumaan ja homman nimi isoilla kirjaimilla taululle. Mutta siinä missä niin moni, liian moni, kotimainen billyryhmä olisi jatkanut iltaa tuhkamunaisella ja miljoonasti kuullulla klassikkokamalla, luotti Francine omiin biiseihin. Ja soitti peräti innokkaasti tulevan albumin kamaa. Ja kun oma materiaali riittää, niin miksi jauhaa klassikoita, billyväki voi kuunneella niitä kotona levyltä. Eikä ole biisilista ainoa asia, minkä kohdalla nousee täältä käsin hattu Francine-triolle. Mainita pitää myös skenelle epätyypillinen taito esiintyä ja ottaa yleisö. Ja se, että ei tarvitse jurottaa. Rock’n’roll on iloinen asia ja kansa maksaa keikoille pääsystä. Orkesteri joka ymmärtää viihdyttää, ja tulee itsekin viihtyneeksi, onnistuu varmimmin.
Francine on tullut tutuksi toki myös muutamista keskeisitä coverbiiseistään, ja olisi voinut sortua uransa varrella olemaan Suomen Baseballs, mutta siinä jälleen yksi ansa mihin tämä mainio rokkikone ei ole sortunut. Mutta pakkohan niitä coverhittejä keikoilla soittaa on, ja näistä lainoista kuultinkin Cyndi Lauperin ”She Bop” ja aivan upea luenta Hanoi Rocks-klassikosta ”Taxi Driver”, joka ei biisinä ole Hanoi-kataloogissa juurikaan renkutusta kummempi, mutta hienon hengen puhalsi puhkisoitettuun stygeen nyt Francine. Hyvä pojat. Se cover, jota itse odottelin koko keigen ajan eli Blondien ”Call me”, jäi lopulta kuulematta.
Mainio puolisentoista tuntinen perusasioiden äärellä. Kehut saa bändin lisäksi myös yleisö. Vaikka vastassa oli seuraavana päivänä Helatorstai ja arkipyhä ja niinmuodoin mökäöljyä kului tavallista iltaa enemmän, homma säilyi iloluontoisena ja siistinä. Osaselitys on lavanedustan yleisön naisvoittoisuus. Francine on selvästikin bändi josta tytöt tykkää. Ja naisvoittoisen yleisön kanssa pärjää aina. Se rockabillykeikoille niin tyypillinen nihilismi, töniminen ja agressio loisti poissaolollaan. Bar 54 kuulosti hyvältä, vaikka sali on niin lyhyt että miksaustiski on jouduttu sijoittamaan sivuun. Tää on viesti teille vorssalaiset, olkaa iloisia, että näin pienessä kaupungissa on kaksikin asiallista keikkapaikkaa (se toinen on pari korttelia syrjemmästä löytyvä aktiivinen Blue Pool).
Ainoat miinuspisteet Francine saa siitä, että keikka ei ollut loppua millään. Bändin isoin hitti ja keikkapäättäjä ”Goodbye Forever” (vuoden 1999 mainiolta The Playmate-albumilta) vedettiin niin loputtomana yleisönlaulatus/rumpusoolo/encore-hässäkkänä että keikkaseuranani ollut ystävä ehti pelkän hässäköinnin aikana pisoaarille, tupakkahuoneeseen ja baaritiskille. Ja palattuuaan ihmetteli, etteikö tämä tosiaan lopu koskaan. Kun kyseinen biisi voisi nimestään lähtien olla osastoa nyrkki naamaan ja pois. Mutta en niuhota, keikka oli loistava ja itseasiassa yksi viimevuosien positiivisimmista, mitä tulee suomalaisiin bändeihin.
Keikkaguru SUOSITTELEE kaivamaan esiin Francinen huimanhienon biisin ”You wanna have it all”. Hurriganesin perintö elää, Remun nykyponnisteluista huolimatta. Ja kyllä Suomen likimain ainoaan kansainväliset mitat täyttävään billyosaajaan kannattaa tutustua laajemminkin. Ja varsinkin livenä. KG