Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

U.D.O. (ger), Sister Sin (swe), Garagedays (aut) @ Nosturi, Helsinki 10.05.2015

Juuri ja juuri oli Voitonpäivä ehditty juhlia alta pois, kun heavy metallin kruunaamaton liittokansleri, Wuppertalin telatykki Udo Dirkschneider miehistöineen kävi Helsingin Nosturin pyhäehtoossa esittelemässä hiukan saksalaista johtajuutta. Sitä ennen käytiin kahdenvälinen ruotsalais-itävaltalainen euromatsi, jonka svedut hoitivat tyrmäyksellä ekassa biisissä.

Illan avasi Itävallan Rattenbergistä ponnistava Garagedays. Bändi on ponnistanut sieltä jo vuodesta 2005, ja julkaisi kaksi vuotta sitten edellisen albuminsa, jonka tuotantovastuuseen saatiin itse Primal Fear-mies Ralf Scheepers. Tänään ei ollut Scheepers auttamassa, bändi jyski läpi 40-minuuttisensa junnaavaa euron thrashia, jossain aika tarkkaan U.D.O:n ja Kreatorin jättämien vanavesien ristiloiskeessa, eikä siitä oikeastaan sen enempää. Paitsi että, tokikin on kova paikka soittaa joka ilta puolityhjille saleille ja liian aikaisin. Kovin paikka kuitenkin on, kun ei ole biisejä. Vain vuoden 2011 ”Dark and Cold”-albumin mainio ”Lord of Darkness” erottui tänään joukosta. Ja mikä ihme velvoitti jannut soittamaan yhtään sekuntia yli puolen tunnin?

Sitten tuli vuoroon jo kolmatta kertaa näkemäni ruotsalainen Sister Sin, ja näytti miten lämppärislotti hoidetaan. Tunteella ja ammattitaidolla, kompaktisti 9 biisillä. Ja nimenomaan, taas se tuli sieltä, biisillä. Yhdeksän rätväkkää vetoa ja pois. Bändi voisi vieläkin pidemmälle luottaa solistinsa Liv Jagrellin poveen ja polviin, mutta se tukeutuu sensijaan tasaisenvahvaan materiaaliinsa. (Kuinka ollakaan) Göteborgissa vuonna 2002 kasattu rykmentti eteni viime lokakuussa kuudenteen studioalbumiinsa ”Black Lotus”. Eikä se ole ollenkaan huono kiekko. Varsinkin tänään puolivälissä kompaktia settiä vedetty ”Desert Queen” on todella komea styge, tätä kehtaisi vetää isommillakin areenoilla. Ja niin pitkään kuin nämä soittavat kolmosalbumiltaan ”True Sound of the Underground” (2010) räyhäkkään ”Heading For Hell”, voi nämä tsekata tuskaa tuntematta aina uudelleen ja uudelleen. Maailmanluokan raita. Sympaattinen ja aina yhtä ammattimaisesti vetävä bändi. Päätösbiisin ”End of the Line” aikana, kiertueen viimeisen vedon ja viimeisen biisin rentouttama roudariosasto, alkoi purkaa rumpusettiä Dave Sundbergin alta. Soitto soi silti loppuun asti.

Toisen erätauon päätteeksi verhot aukeavat ja pimeydessä kajahtaa Beastie Boysien ”(You Gotta) Fight For Your Right (To Party)”. Sitten Stalingradin piirityksen kiireisemmältä päivältä kuulostava ääninauha julistaa telan kitinan ja jylyn keskeltä, ”The Tank is back”, ja ääni voi tarkoittaa vain yhtä. Saksalaisen power metallin vanha kettu, mies jota ei ole pilattu pituudella, mutta siunattu ilkeällä äänellä, Udo Dirkschneider kohortteineen. Lava on koristeltu naamioverkoilla, kun ei koskaan tiedä. Uuden albumin rokettiraidalla ”Speeder” lähdetään hyökkäykseen, kuten tällä rundilla on tavaksi tullut. Alusta asti on selvää, että tänään paiskotaan laatusoundeilla, ilon kautta ja viimeiseen hikipisaraan, vaikka yhtä lailla pääbändilläkin rundi loppuu tähän iltaan. Olin nähnyt U.D.O:n viimeksi ”Rev-Raptor”-kiertueella Tallinnassa syksyllä 2011 ja sen jälkeen bändi on kokenut nuorennusleikkauksen. Keikka olikin viime kertaa ehdottomasti energisempi ja monin tavoin muistettavampi. Rummuissa on aivan vastikään joukkoon liittynyt Udon poika Sven Dirkschneider, kitaroissa Suomen Kasperi Heikkinen, sekä Andrey Smirnov, molemmat vuoden 2013 saapumiserää. Basisti Fitty Wienhold on sentään ollut bändissä jo 18 vuotta. Keikkaremmin täydentää koskettimissa Harrison Young. Ja kaikilla tuntuu olevan kivaa, eikä se voi johtua pelkästään päättymässä olevasta turneesta.

Udo ei tuttuun tyyliinsä joraa eikä pompi, mies maastopuvussaan asettuu soolojen ajaksi takariviin. Vain vasen jalka vispaa, kaulassa tutusti tuntolevy ja risti. Kun ei tiedä mille tantereelle jää. Tällä kunnolla ei tosin vielä vuosiin millekään, Udo on vedossa, kovassa, jos ei nyt kohta elämänsä, mutta melkein. Udo johtaa edestä. Ääni on kunnossa, jos se nyt koskaan on sitä perinteisessä mielessä ollut. Mutta ainakin minä allekirjoitan samantien, että Udo on yksi metallin historian kovimmista solisteista, persoonallinen ääni ei ole niissä kisoissa koskaan ollut esteenä.

Tuoreelta ”Decadent”-albumilta kuullaan peräti seitsemän vetoa, niistä setin loppupään uutuuksien trion avaava ”Pain” on klassikko syntyessään, kertakaikkiaan komea ralli. Eikä uutuuksista vanhemmalle materiaalille häviä kuin korkeintaan lätyn nimiraita, joka illan kovassa seurassa uhkaa kuulostaa renkutukselta.

Ei niin etteikö aiemminkin, mutta U.D.O:n kitaraosasto on nyt kunnossa. Smirnov ja pitkään Amberian Dawnissa soittanut Heikkinen jakavat soolovastuun tasapuolisesti, ja udomaisesti soolot pidetään lyhyinä. Joten, jos haluaa osoittaa hallitsevansa soolot, aikaa on vähän. Sen kumpikin käyttää mainiosti. Heikkisellä tuntuu olevan erityisen kivaa, ja varmaa onkin, että kotiyleisön edessä on aivan ainutlaatuista soittaa. Heikkinenhän hoiti taannoin paikkopestin myös Gamma Rayn rundilla.

U.D.O soittaa materiaalia peräti yhdeksältä albumiltaan, perustamisvuoden 1987 ”Animal Housesta” lähtien niitä on kertynyt peräti 14. Keikan rauhoittavana keskisuvantona toimii pari balladia, jotka vedetään kahden akustisen kitaran tukemana. Niistä uutuusalbumin ”Secrets in Paradise” on erittäin komea hituri sekin, mutta ei voi mitenkään pärjätä yhdelle raskasmusiikin historian parhaista balladeista, nimittäin ”Tears of a Clown”, joka keinuu kauniisti hitaan valssin tahdissa Udon ja Youngin kahdestaan aloittamana. Wuppertalin Pieni Suuri Mies osaa olla herkkäkin. Hituriosaston lisäksi illan tyylikkäimpiä vetoja on ”Steelhammer”-albumin raita ”Never Cross My Way”, jonka Udo ja basisti Wienhold yhdessä kirjoittivat. Bändi soittaa rennosti ja komeasti yhteen, illan edetessä koko ajan vain rennommin. Stemmalaulu lähtee välillä viisiäänisesti, bändi soi täyteläisesti ja Nosturin parhailla soundeilla pitkään aikaan. Tässä ollaan nyt laatukeikalla, ei sen kummempaa.

Varsinaisen setin loppuliukuun kolme uutta biisiä, moni ei näin tekisi, mutta Udo tekee. Ja sitten komeaksi lopuksi pari metalklassikkoa, ”Metal Machine” ja ”Metal Eater”. Kaikki kuitenkin tietävät ettei tämä ole tässä. Accept-klasarit soittamatta ja kaikki. Siksi Udo palaa hieman vaatimattomammankin pyynnin jälkeen lavalle suht pian. Yksi oma klassikko ensin kuitenkin, ”Break The Rules”. Kone käy taas tutuilla korkeilla oktaaneilla. Viimeisen ehtoon kunniaksi Helsinki saa peräti viisi encorea. Suut kääntyvät hymyyn, kun Heikkinen lähdettää liikkeelle Acceptin ”I am a Rebel”. Udon palvelusaika Acceptissa jäi yhteensä vain 16 vuoteen, kun soolouralla miehemme on ollut jo melkein puolet pidempään. Silti alkupään urotyöt säilyvät keikkasetissä hamaan loppuun. Kuullaan myös erittäin räjähtävä ”Fast as a Shark” Acceptin alkuhämäristä. Sekä tietenkin pitkään ja hartaasti vedetty, yhteislauluun kirvoittava ”Princess of the Dawn”. Bändi lompsii ansaitulle lomalle vielä tujauttamalla pallit seinään, ”Balls to the Wall”. Aivan mahtavaa. Älä koskaan lopeta Udo. KG

Single Post Navigation

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: