Keikkaguru

The Soundtrack of Our Lives (swe) @ Tavastia, Helsinki 09.05.2012

Göteborg on yksi maailman tärkeimmistä rock-kaupungeista, ei voi mitään. Sen hyvän lisäksi mitä kaikkea maailma on saanut 80-luvun lopulla alkaneesta Göteborgin metalliskenestä, paikkaseutu tuotti sellaisia kulttibändejä kuin Union Carbide Productions. Ja kun mainittu orkesteri hajosi joskus vuoden 1993 paikkeilla, synnytettiin sen tuhkista (jo toki vuonna 1995 hiukan jäähtyneistä) yksi modernin Euroopan kovimmista liverockbändeistä. Tai ainakin sellainen The Soundtrack of Our Lives-yhtyeestä on vuosien mittaan kasvanut.

The Soundtrack of Our Lives tunnetaan rockosaajien keskuudessa hellittelynimellä TSOUL ja niin tässäkin bloggauksessa jatkossa. Itse todistin  TSOULia edellisen kerran joulukuussa 2008, Tavastialla niinikään, ja muistissa on huiman hieno keikka. Mutta kyllä tämä muuan keväinen keskiviikko tarjosi vielä huikeamman vedon. Huono biisi on toki määrittelykysymys tiettyyn rajaan saakka. Mutta kuinka montaa normaalimittaista keikkaa muistatte todistaneenne, jolla ei ole soitettu yhtään huonoa biisiä, tai täytebiisiä, jos niin haluatte? Itse vain muutaman.

TSOULin nokkamies ja laulaja Ebbot Lundberg on viileä ja karismaattinen hengellinen johtaja, jolla on taito ottaa yleisönsä pienin keinoin. Mies muistuttaa yhtäaikaa yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa ja galilealaista opetuslasta ja vaikka ei olekaan mikään pavarotti, niin kaikupohjaa löytyy ja äänen skaala on yllättävän iso. Jotkut TSOUL-laulut nimittäin kasvavat pikku aluistaan todella massiivisiksi eepoksiksi, ja siinä tarvitaan eturivissä sekä skaalaa laulaa että esiintyä.

Oli viiltävää nähdä The Zombies ja TSOUL samana keväänä, koska ensinmainittua jälkimmäisenä mainittu eniten mielestäni kaikessa 60-lukulaisuudessaan muistuttaa. Ja viittaan nyt tieytysti eritoten biiseihin. Mutta jotain samaa on myös Ebbotin ja Colin Blunstonen viileässä tavassa toimittaa sanomaansa. Välillä taas TSOUL onnistuu kuulostamaan mitä eniten The Who:lta, välillä jopa Oasikselta, varhaiselta Stonesilta jne. Mikä tarkoittaa, että yhtyeellä on 60/70-lukujen rockhistoria erittäin hallussa. Mutta ei joka suuntaan sekoillen, niinkuin vaikkapa tälläkin palstalla mainittu Of Montreal, vaan äärimmäisellä maulla ja tyylillä.

En nyt ala tässä, ihan vaikka vaihtelunkin vuoksi, luettelemaan mitä kuultiin ja mitä jäi kuulematta. Laajalla skaalalla järjettömän kovia rocklauluja bändin koko uran varrelta. Siinä kuitenkin jossain ”When we fall”-biisin kohdalla tuli mieleen vanhan kansan sanonta ”ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja jotka niitä pesee”.  Jouduin poistumaan takaoikealle valitettavasti puolentoista tunnin kohdalla, kun myöhäjuna seuraavan päivän työnsuorituspisteeseen ei odottanut. Mutta suurimman osan keikasta nähtyäni voin todeta, että hyvät on oltava syyt, jos bändin seuraavan keikan näillä hoodeilla missaan. Ja niin väkivahva oli Ruotsin tehoketjun vääntö tänä iltana, että se ovella pulitettu 33 euroakaan ei enää kirvellyt niin vietävästi. Mutta sanottava on, että vaikka bändissä onkin 7 muusikkoa plus muu henkilökunta, niin Ruotsistahan ne silti vain tulevat. Että kyllä 33 euroa alkaa olla kipurajoilla.

Ja sanokaas, kuinka asiallista on ottaa kotimaisesta näennäissiideristä 7 euroa muovituopissa? Mielestäni erittäin epäasiallista. Puhutaan katteesta, joka ei ole millään perusteltavissa. Sen ymmärtää, että isoilla kuluilla liikkuvasta bändistä pitää ottaa ovella hiukan enemmän asiakkaalta, mutta juomahinnat Suomen kansallisliiterissä on jo kauan olleet farssi. Siksi ainakin itse seuraan minuuttien tarkkuudella Tavastian soittoaikoja, että sisällä tarvitsee lusia minimiaika. Ja sitäkautta jättää tiskeille minimirahat. Koska rakkauden rock’n’rolliin ja ahneuden erottaa toisistaan kyllä.

Vielä yksi juttu. Rockpoliisiudesta on puhuttu ennenkin. Olisihan se pitänyt tietää, että TSOULin keikalla jos missään on niin paljon rokkikyttää ettei tahdo välillä kuulla bändiä ollenkaan. Nytkään ei ollut mitään menemistä miksaustiskin takapuolelle. Selittämisen ja tietotoimittamisen määrä on niin valtavaa sillä vähänkään väljemmällä takalattialla, että se tulee tasaisena ininänä bändin soitannan yli ja korvatulppien läpi. Meitsin niin kutsuttuun jakeluun ei vain mene, että miten ihmeessä voi muistaa mitään keikasta, jos toista tuntia huutaa vieruskaverin korvakäytävään? Vaan onko niin, että osalle possea se muistaminen ei edes ole mikään juttu, vaan avainkeikoilla pitää näyttäytyä ollakseen uskottava? Mene ja tiedä. Mutta kielettyähän ei ole puhua, joten kohtalokseni jää kiertää salia ja etsiä optimaalisinta paikkaa. Piti kuitenkin sanoa. KG