Rotting Christ (gr), Rebelhead, Mörbid Vomit @ Klubi, Tampere 21.11.2013
Ennakkoon, tai niinsanotusti paperilla, Tampereen Klubin torstainen metalli-iltama oli tuomittu olemaan yksi kuluvan annaalin (huomatkaa, tämä ei ole anaalin murremuoto, vaan vanhahtava sana kalenterivuodelle) kovimpia. Lauteilla kaksi kotimaista, ennakkotutkimuksissa asiallisiksi todettua, suhteellisen tuoretta yrittäjää. Sekä ennen kaikkea Kreikan kaikista jumalista raskaimmalla kädellä rankaisevat eli legendaarinen nopean toiminnan joukko-osasto Rotting Christ. Ja katso, kova iltapuhde siitä tuli.
Illan avasi säälimättömällä puolituntisellaan lahtelainen Mörbid Vomit. Tämän bändin olin livenä halunnut tarkistaa jo jonkin aikaa. Paljon sanottu orkesterista, joka on aloittanut maallisen vaelluksensa vasta viime vuonna! Mutta sikäli paljon olin ehtinyt MV:ta kuulla hyvää. Oikeassa olivat. Räväkästi lähti Ruotsiin päin kallellaan oleva nopea ja piiskaava dödö, lähinnä tuonne Graven ja Dimemberin suuntiin Vomitin laatta lentää. Ja nehän on kovasti hyviä suuntia. Silti Mörbbarit ovat onnistuneet keittämään suht omanmakuisensa sappinesteen, ketään esikuvista ei voi suoralla sormella osoittaa. Lahden rintamalla ruuti on kuivaa, hanki punertuu. Bändi toimittaa tiukasti, ja ainakin tänään Klubilla sounditkin olivat erittäin puolellaan. Erityisesti mieleen jäi liidikitaristi Lindgrenin suoritus, perinnetietoista pörinää omalla otteella. Kompaktin setin kohokohta oli, ankarasta ajosta huolimatta, sen hitain biisi ”Fuck the Dead”. Bändiltä on ulkona EP ”I Breathe Hell”, johon kannattaa harrastuneisuuden niin salliessa ehdottomasti tutustua. Hyvä bändi, hyvä shöw.
Sen sijaan illan kakkosakti, tamperelainen Rebelhead, ei onnistunut meikäläistä vakuuttamaan. Bändin katalogissa on muutamia hienoja biisejä ja kovalla sykkeellä toimitti myös Rebelhead, alun keikkaa hyvinkin kovalla. Jopa niin, että eihän bändi sitten ihan loppuun asti samalla intensiteetillä jaksanutkaan meuhkata. Olisi kotikentällään pelaaville kundeille olettanut isompaa kannustusjoukkoa lavan eteen, mutta ehkä tässä vaiheessa elettiin jo voimakkaassa pääesiintyjän odotuksessa. Kakkoslämppärin slotti ei välttämättä ole niin kiitollinen, kuin kuvitella saattaisi. Sitäpaitsi, tänään olisi ihan hyvin pärjätty yhdelläkin. Mutta eipä siinä, yritteliään oloinen bändi tämäkin, itse vain en holahtanut kohderyhmään.
Sitten punaisten verhojen alueella roudaustauko. Tässä vaiheessa väkeäkin alkoi olla tuvassa jo maininnan arvoisesti, silti häpeällisen vähän. Suhteessa nyt vaikkapa vain siihen, että vuonna 1987 Ateenassa perustettu Rotting Christ on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä extreme metal-bändeistä, ja ollut omalla panoksellaan vaikuttamassa kakkosaallon black metallin syntyyn. Tämä bändi nimittäin kaahaili kahva edellä jo nelisen vuotta aiemmin, kuin vaikkapa Emperor edes perustettiin. Rotting Christ on tärkeä bändi metallin historiassa, sanotaan se nyt vielä näin selkokielisellä virkkeellä uudestaan. Alku-uran bläkkiksestä bändi on kehittänyt ilmaisuaan doomin ja goottimetallin kautta nykyiseen, erittäin tummissa vesissä, nopeasti ja salakavalasti uivaan dark metalliinsa. Ja väitänpä, että nykymuotoinen Christ on siksi yhä yksi ehdottomasti uuttaluovimmista metallibändeistä. Tekee mitä tahtoo, eikä kysele lupia keneltäkään, ei edes uskollisimmilta faneiltaan.
Eikä siinä kaikki, Rotting Christ on vuonna 2013 julkaissut henkeäsalpaavan kovan uutuuslevyn, ”Kata ton Daimona Eaftou” (”true to your own spirit”). Kiekko on niin kova, että bändi voisi tällä rundillaan soittaa sen periaatteessa läpi, nykyaikaisena albumiklassikkona. En muista kuulleeni näin kovaa kokonaisuutta pitkiin aikoihin, ja vaikkapa pelkästään rumpusoundien takia voisin pyörittää levyä kerta toisensa jälkeen. Pitänee kirjoittaa itkuinen ja hammastenkiristeinen kirje Nuuttipukille, että tämä on saatana saatava, vinyylinä elikkäs LP-levynä.
Uutuuslevyn on tuottanut Rotting Christin nokkamies, kitaristi-laulaja Sakis Tolis, joka yhdessä rumpaliveljensä Themis Tolisin kanssa on yhtä kuin Rotting Christ. Ovat alkuhämäristä asti olleet. Muut miehet ovat vaihtuneet, nyt kokoonpanossa soittavat lisäksi kitaristi George Emmanuel ja basisti Vaggelis Karzis. Kreikanpojilla on nuo nimet aina kohtuullisen kohdillaan. Mutta niin on bändilläkin. Sakis totesikin taannoisessa haastattelussa, että tuli tosiaan silloin aikoinaan valittua relatiivisen raflaava nimi, ja että se on semmoisten A-sarjassa yhä edelleenkin.
Klubin valot sammuvat, punainen esirippu aukeaa. Alkunauha on vuoden ehkä kovimmalta heavykiekolta tuttu intro, ja sitten jysähtää. Iskusävelmä ”666” saa asianmukaisesti avata keikan. Lapikas lattiaan ja vihdat housuun. Meiningin nimi on bändin puolelta selvä, vankeja ei oteta. Edeltävän ”Aealo”-albumin räväkkä raita ”Dub-sag-ta-ke” heristää viimeistään vahat korvista. Jengi siirtyy lähemmäs lavaa ja nyrkit nousevat pystyyn. Tuoreelta albumilta soitetaan peräti viisi biisiä, ja aivan oikein niin. Bändi ymmärtää itsekin tehneensä kovaa kamaa. Nimibiisi piiskaa kuin konetykki ratsuväen eturiviin, Sakis saa stemmahuutoihin asiallista sivustatukea bändiin viime vuonna liitetyiltä peitsimiehiltä, ja velimies takaa tanakan tulenjohdon patteristonsa takaa. Itselleni illan kovimmat vedot tulevat tämänvuotiselta rieskalta, mutta ennenkaikkea ”Grandis Spiritus Diavolos” on se, jonka takia olisi pelkästään voinut paikalle raahautua. Kun Pirkanmaan pitkätukat huutavat Sakisin mukana äänekkäästi ”grandis spiritus diavolos”, alkaa olla tunnelma kuosissa.
Myös illan ainoa lainabiisi lähtee räyhäkkäästi, se on kreikkalaisen kakkosaallon bläkkisbändi Thou Art Lord’n helvetillis-perkeleellisen hypnoottinen ”Societas Satanas”. Kerran aiemmin olin nähnyt Rotting Christin, kesällä 2010 Wacken Open Airin puolen tunnin telttavedolla. Nyt voin vain sanoa, tulkaa pian uudestaan. Vuoden 1993 esikoisalbumiltakin kuullaan pari vetoa, bändi elää ja höyryää eteenpäin, juuriaan kuitenkaan unohtamatta. Nykykokoonpanon tikki on sen verran tiukkaa, että toivokaamme sen saavan pidemmänkin jatkon. Hyvässä lyönnissä on myös mies tiskin takana, näillä soundeilla jos tämmöistä tavaraa saa, niin jotain täytyy jo osata. ”Non Serviam” ja ”Noctis Era” päättävät illan varsinaisen setin, tänään hommelin nimi on tunti turpaan ja pois. Aika vaatimattomasti tamperelaisyleisö pyytää lisää, mutta saa silti. Niinhän on tapana. Onneksi encoreita tulee vain yksi, ja niin me jäämme puolipöllämystyneenä odottamaan bändin seuraavaa rundia.
En tiedä, olenko se vain minä, mutta bändi saattoi olla hitusen kiertueväsynyt juuri tänään. Ehkä myös väen vähyys hiukan häiritsi lavan näkökulmasta. Silti, ei tämmöisiä vetoja näe edes joka puolivuosi, eli kyllä tässä marginaaleista asioista puhutaan. Top Johonkin keikka kilahti oikeinkin helposti jokatapauksessa, mitä tulee metalligenrejen klubivetoihin. Zeus voi olla pojistaan ylpeä. Ja jos kaikilla kreikkalaisilla olisi tällainen työmoraali, niin ei meidänkään olisi sinne tarvinnut niin penteleesti lykätä avustusrahojamme.
Kovan päivän kova ilta. Ja jos edellisessä kirjoituksessani tulinkin olleeksi skeptinen aika ajoin, niin sanottava on että meitsi tai meide viihtyy heavymetalliväen joukossa. Ei tönitä, ei seistä varpailla, ei läikytetä, ja pittikin pyörii yleensä aina ystävällismielisen siististi. Grandis Spiritus Diavolos! KG