Motörhead (uk), Saxon (uk), Girlschool (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 06.12.2015
Suomen tasavallan 98. syntymäpäivä, pimeää on, vettä tihuttaa. Pasilan aseman maastossa vaeltaa porukoita tummissa juhla-asuissaan kohti Hartwall Areenaa. Näissä vaihtoehtoisissa itsenäisyysjuhlissa ei pönötetä eikä tanssita hitaita, pukukoodina on musta, ”denim and leather”.
Motörhead täytti kunniakkaat 40 vuotta heinäkuussa. Lemmylle tulee 70 mittariin jouluaattona, Lemmyn sisäkaluille arviolta 200. Lähes 50 vuotta pullollinen Jack Danielsia päivässä jättää jälkensä. Nyt Lemmy on savuton, ja juo vain punaviiniä, joka tämän miehen maailmassa ei edes ole alkoholia. Pitkin syksyä bändi on peruuttanut keikkoja Lemmyn terveyden takia, Suomenkin vedon toteutumista jännitettiin aivan loppumetreille saakka. Hartwall Areenan ilta osoittaa jälleen, että Lemmy on ollut yksi rock’n’rollin kovimmista, napakoiden biisien tekijänä, ja basistina. Mutta ei ole enää. Joulukuussa 2015 lavalla on dementoituva vanhus, hidas ja jäykkä.
Bändi avaa viitisen minuuttia ennakoitua myöhemmin, ”Bomberilla”. Katosta laskeutuu legendaarisen trussipommikoneen kopio pyörivine propellivaloineen, sireenit ulvovat, punaiset heittimet halkovat ilmaa. Motörheadin 33. Suomen-veto on käynnissä. Bändi saapastelee lavalle, Lemmy kähisee mikkiin ”Bomber”, ja sitten mennään. Alusta asti on selvää, että omista terveyshuolistaan selvinnyt Phil Campbell on kitaroineen elämänsä lyönnissä, samoin ”maailman paras rumpali” Mikkey Dee. Vain Lemmy ei ole. Välispiikeistä ei oikein tahdo saada selvää, Campbell ottaakin nopeasti spiikkiohjat omiin käsiinsä, ja puhelee paljon, ennenkuin Kilmister ehtii.
Takavuosien kuosissa ei ole Lemmyn laulukaan, välillä vaikuttaa siltä, että vanhus unohtelee sanoja ja mölisee mikkiin jotain sinne päin. Väliin taas on kirkas hetki, ja rokkikone käy niinkuin rokkikoneen kuuluu käydäkin, näin vaikkapa ”Aftershock”-albumilta (2013) settilistaan jääneessä ”Lost Woman Blues”-biisissä, tai klassikossa ”The Chase Is Better Than The Catch”. Näistä jälkimmäinen uhkaa olla Motörheadin kovin veto tänä iltana, bändin kaikkien aikojen suurimman Suomen yleisön (n. 8000 henkeä) edessä. Lemmyn bassottelussa ei ole mitään varsinaista vikaa, se tuottaa bändin rouhintaan saman alakerran kuin aina ennenkin.
16 biisin settilista noudattelee jo menneiltä Skandinavian-keikoilta tuttua kaavaa, jännitys siitä, suoriudutaanko kaikista läpi on sekin mennyttä, bändi on hoitanut leiviskänsä hyvin jo koko menneen Pohjolan legin. Aiemmin syksyllähän moni jenkkikeikka päättyi kolmen biisin jälkeen. Silti, vaikka tietää, että kyllä Lemmy tämän tänään klaaraa, on helpotus päästä encoreihin. Niistä ensimmäinen on akustinen ”Whorehouse Blues”, siinä myös Mikkey tarttuu kitaraan. Lemmyn laulu sujuu nyt paremmin, kun voi bassottelun sijaan keskittyä vain yhteen asiaan. Jälkimmäiseen encoreen liittyy mukaan jo kerran lavalla nähty Michael Monroe. Suomen ainoa rokkistarba hyppii ja pomppii, huutaa välillä mikkiin ”Overkill”. Phil Campbell kehottaa istuvaakin yleisöä nousemaan seisaalleen viimeiseen biisiin. Tietääkö Campbell enemmän kuin me? Biisiä lanataan aivan liian pitkään, pitäähän katon pommikoneellekkin antaa aikaa, Michael yrittää keksiä jotain tekemistä, Lemmy vetäytyy taka-alalle, näyttää siltä kuin Monroe olisi bändin uusi ja energinen solisti. Lopulta kaikki on ohi, helpotus paikalla olleiden puolesta on suuri.
Korostan arvostavani Lemmy Kilmisteria valtavasti, suunnannäyttäjänä, basistina, biisintekijänä. Mutta bändihommat mies olisi saanut lopettaa jo. Muutakin mieltä saa olla, ja taatusti Hartwall Areenalla moni onkin. Minä en kuitenkaan halua mennä keikoille jännittämään, varsinkaan nykyisillä lipunhinnoilla. Motörheadin keikka joulukuussa 2015 on ok, hyvä suoritus nykytilanteessa, hyvä suoritus vanhalta ja sairaalta nokkamieheltä. Mutta hyvä keikka se ei ole. Michael Monroen raahauttaminen lavalle ”No Classissa” on turhaa, ensin miehen huuliharppu ei kuulu, ja kun kuuluu, kuulostaa raivaussahalta. Itse bändin kokonaissoundi on tilaan ja volyymiin nähden varsin asiallinen, mutta jätän senkin suhteen kyllä immelmannit heittelemättä. Itse en olisi ollut pettynyt, tai yhtään pettyneempi, jos setti olisi ollut vaikka vain tunnin mittainen, eli noin kolme tai neljä biisiä lyhyempi. Näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/motorhead/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-7bf2fa38.html
Illan kakkosaktina kuultava Saxon ei tarjoa yllätyksiä, mutta ei missään nimessä myöskään petä. Olin nähnyt bändin hikisellä ja energisellä vedolla Tavastialla kahdeksisen vuotta sitten, ja jo tuolloin päättänyt, että nämä pitää tsekata uudelleen. Solisti Biff Byford ja kitaristi Paul Quinn ovat yhä jäljellä alkuperäisestä, vuoden 1976 Saxon-miehistöstä. Ympyräkin sulkeutuu, bändin ensimmäinen rundi vuonna 1979 oli nimenomaan Motörheadin kanssa.
Saxon on energinen itsensä, sotakirves heiluu, kaikki klassikot kuullaan. Vain järjestys jää jännitettäväksi, ahkeralle settilistojen ennakkotutkijalle tosin ei sekään. Basisti Nibbs Carter (bändissä hänkin jo 80-luvulta) riehuu kuin viitamaan piru, Biffin ääni on kunnossa, kitaristit Quinn ja Doug Scarratt jakavat soolovastuun laadukkaasti. Tahdit takaa tutusti alan legenda Nigel Glockler. Kaikki on hyvin. Saxon on elossa, sen ei suo vielä lopettavan. Bändi jopa tekaisee uusia levyjä harva se vuosi, uusimmalta ”Battering Ram”-platalta kuullaan tänään kolme biisiä, joista Blaze Bayleyn aikaisen Iron Maidenin mieleen tuova, pikkuprogressiivinen ”Queen of Hearts” on itseasiassa erittäin yllättäen Saxonin paras veto tänään. Yleisö palkitsee bändin uudelle biisille poikkeuksellisen äänekkäillä ablodeilla. Komeasti kulkevat toki myös umpiklassikot ”Power and the Glory”, ”Wheels of Steel” ja ”747 (Strangers in the Night)”, joista viimemainittuun saadaan lavalle vierailevaan kitaraan pääbändin Phil Campbell. Varsinaisesti Saxon-setti päättyy, kuinka olla, ”Crusader”-albumin (1984) nimiraitaan, mutta kun aikaa vielä on, vedetään varmemmaksi vakuudeksi komea ”Never Surrender”. Siinäpä mainio elämänohje illan itsenäisyys-ja veteraaniteemaa noudatellen. Saxonin voin todeta voivani nähdä vielä monesti, vaikka minun ja Motörheadin yhteistaival tänään päättyykin. Siksi legendaarisesta jengistä nimittäin klassisine 80-luvun kansallislauluineen on kyse, ja jotenkin Saxonin keikoilla on kovin kotoisa tunnelma. Tänään, tässä ja nyt kuultiin seuraavaa: http://www.setlist.fm/setlist/saxon/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-63f2fa37.html
Illan ehdoton voittaja on kuitenkin sen energinen avaaja, kaikkien tyttöbändien äiti, Girlschool. Kertakaikkisen ihana suosikkiorkesteri, joka soittaa ilon kautta erittäin tehokkaan puolituntisen nykäisyn. Tuoreelta albumilta kuullaan kaksi vetoa, joista varsinkin erittäin viehättävästi ikääntyvän basisti Enid Williamsin laulama ”Come The Revolution” on niin napakka rokettiraita, että jos vaikkapa KISS lähestyisi seuraavan albuminsa sinkkujulkaisua tällaista kautta, ei olisi silläkään bändillä niin suurta hätää. Muutenkin Enidin laulamat biisit toimivat tänään parhaiten, vaikka ei rytmikitaristi Kim McAuliffen hiukan raastavammassa tulkinnassakaan mitään ongelmaa ole. The Gun-laina ”Race With the Devil” on omissa kirjoissani yksi NWOBHM-mytologian avainbiiseistä, ja toimii tänäänkin komeasti. Setti päättyy hittibiisiin ”Emergency”, jonka moni muistaa Motörheadin covervetona vuoden 1984 kokoelma-albumilla ”No Remorse”. Bändi soittaa hymy huulillaan, tarkasti ja hyvillä soundeilla, jotka toki tässä vaiheessa vielä maltilliset volyymit pystyvät takaamaan. Sitäpaitsi, usko on kova, että nämä ovat järkimimmejä, ja osaavat lopettaa ajoissa. Kun jalka ei enää nouse monitorille, ja kun nahkaminihame ei enää mahdu päälle. Syksyllä 2015 bändi on kovassa lyönnissä, eikä anna varhaisen ja lyhyen lämppärislotin haitata pätkääkään. Vielä ei ole aika laittaa PVC:itä koipalloihin. Aion olla paikalla, kun orkesteri nähdään näillä nurkin seuraavan kerran, siksi vakuuttava on laadukkaasti rouviintuvan, maailman pitkäikäisimmän tyttöbändin veto. Hienoa Girlschool. Näillä mentiin tämäkkä puoli tuntia: http://www.setlist.fm/setlist/girlschool/2015/hartwall-areena-helsinki-finland-73f2fa35.html
Suomi on itsenäinen, sana on vapaa, Lemmy elää vielä. Kaikki hyvin. KG
P.S. (21.01.2016) Motörhead todellakin soitti viimeisen keikkansa Suomessa itsenäisyyspäivän iltana. Lemmy heitti pelikolikon nurkkaan 28.12.2015, vain kaksi päivää sen jälkeen, kun oli kuullut fataalin syöpätuomionsa. Kiitos kaikesta Lemmylle. Myös viimeisestä Suomen keikasta, joka taisi sittenkin olla erittäin sairaalta Motörhead-nokkamieheltä enemmänkin kuin ok suoritus.
Vuodenvaihteen maastossa Viikatemies aktivoitui muutenkin huimaan vireeseen, ja vei meiltä juuri 69 vuotta täyttäneen mestari David Bowien, sekä Eagles-legenda Glenn Freyn. Merkittäviä rokkilähtöjä, mutta toki jälkihehkutuksissa vähemmälle huomiolle jääneitä, ovat viimepäivinä olleet myös Tower of Power-perustajajäsen Mic Gillette ja Mott The Hooplen alkuperäinen rumpali Dale Griffin. Täkäläiseltä musamedialta meni täysin ohi mm. ranskalaisen Hubert Giraud’n lähtö 95-vuotiaana. Tunnustettu lauluntekijä Giraud aloitti uransa jo 1940-luvulla Django Reinhardtin orkesterin huuliharpistina. Uutisjälkiä jättämättä poistui myös vaikkapa Louisianan bluesmies Long John Hunter, 84. Ja kovin moni muu.
Kaaoszinen, Suomen yhden parhaista musiikkimedioista tällä hetkellä, toimittaja Riku Mäkinen ottaa mainiossa kirjoituksessaan kantaa muusikoiden ja rokkitähtien yliarvostamiseen ja puhkihehkuttamiseen näiden kuoleman jälkeen. Levymyynnit nousevat piikkinä, radioasemat heräävät, ihmisille tulee ikävä vasta, kun artisti on peruuttamattomasti poissa. Kannattaa lukea, olkaas hyvät: http://kaaoszine.fi/kunnioittakaa-artisteja-elavina/
Lemmy ei elä enää. Motörhead ei kierrä enää koskaan. David Bowie jäi näkemättä. Ja jos Eaglesit vielä aikoo todistaa lavalla, se tapahtuu enää yhdellä alkuperäisjäsenellä. Mutta matka jatkuu. Ja armoton livevuosi 2016 käynnistyy ihan kohta. KG