Restless (uk) @ Kantolan Rock’n Roll Happening, Hämeenlinna 10.06.2022
Hämeenlinnan Kantolan hoodeilla soi jälleen, ei tokikaan puolihylätyssä Tapahtumapuistossa, joka seuraavaksi isännöi vuoden ainoana isona tapahtumana Weekend Festivalia, mutta alueen vanhimmassa osassa, monumentaalisten viljasiilojen katveessa, kun paikalliset rockabilly- ja rock’n roll-aktivistit järkkäsivät vaivoja säästelemättä Kantolan Rock’n Roll Happeningin. Kaksipäiväiseen tapahtumaan saatiin peräti viisi ulkomaistakin artistia, lauantain ollessa selkeä pääpäivä ja ohjelmaltaan perjantaita puolet pidempi. Ja aina kun lipputuottoja ohjataan hyviin tarkoituksiin, tällä kertaa syrjäytyneiden nuorten jeesaamiseen, on aina triplasti isompi ilo olla mukana omalla pikku ostoksellaan. Laadukasta ulkomaan rockabillya sitäpaitsi tuodaan maahan aivan liian väsähtäneellä sykkeellä nykyään, kotimaisia alan comboja nyt sentään on suht helppo käydä livekokemuksina siellä täällä napsimassa, aina kun kohdalle sattuu ja harrastuneisuus venyy. Kantolan tapahtumaan oli saatu Briteistä peräti kovia nimiä, neobillyn uranuurtaja ja erittäin tärkeä revival-nimi Restless perjantain ainoaksi ulkkaribändiksi, sekä vuonna 1985 perustettu Long Tall Texans lauantaille. Melkomoisen asiallista line-upia täydensivät saksalainen Foggy Mountain Rockers, sekä britit Johnny Red ja The Comet Combo, sekä liuta kotimaisia alan yrittäjiä. Henkilökohtaisesti tällä erää onnisti vääntäytyä paikalle vain perjantaina. Ja ideana olikin ottaa täsmäiskuna haltuun jo kauan nähdyksi odottamani Restless, näitä rockabillyn pakko nähdä-bändejä, sekä ennen brittiveteraaneja soittanut kotoperäinen cover-matskulla operoiva Marksmen.
Uusimaalainen Marksmen soitti alan tunnetuimpia standardeja erittäin miellyttävillä ja pehmoisilla soundeilla aurinkoiseen kesäiltaan, ja onnistui jo hiukan virittämään tunnelmaa tanssiasfaltillekin, mutta kyllähän jengi illan ulkomaan elävien odotuksessa eli ja Marksmenin sinänsä taidokas toimitus soljui itselläkin puolittain ohi. Komeasti sinänsä soivat kuitenkin vaikkapa ”Devil In Disguise” ja ”Tutti Frutti”.
Tapahtuman henkeen kuului taata kaikille bändeille samanpituinen, tuntinen slotti. Marksmenien soittaessa tunti tuntui jo aika pitkältä, vaikka eihän maailmasta rock’n rollin klassikot sinänsä kesken lopu. Mutta kun sitten Restless ammattimiehinä piti omasta tunnistaan tiukasti kiinni, jopa pari minuuttia alle, niin keikka loppui erittäin yllättäen ja oikeastaan ihan selkeästi kesken.
Keikka pääsi alkamaan kymmenisen minuuttia vaiheessa, mutta alkoi napakasti Restlessin vuoden 1982 esikoisalbumin ”Why Don’t You…Just Rock” avaavalla raidalla ”It’s A Scam”. Samaisella raidalla ymmärtääkseni Restless-keikatkin on avattu jo ties miten pitkään. Avausbiisin jälkeen laulaja-kitaristi ja nokkamies Mark Harman totesi mikrofoniin, että ”we are Restless, we’ve been playing rockabilly music for 44 years” (vaikkakin voisin vannoa miehen oikeasti sanoneen ”42”, mutta sitä viilalla silmään, joka pilkkua työstää). Bändihän perustettiin Englannin Sudburyssa 1978, ja mytologia kertoo, että ekalla keikalla Harman kohtasi niin hirvittävän lavakammon että keskeytettävä oli. Nyt Harman on suvereeni billyveteraani, hauska, rento ja itseironinen, ja kaiken päälle todella asiallinen kitaristi. Telecaster kurmoottuu kunnolla, eikä nykyinen triomuotoinen Restless kaipaa toista kitaraa. Oikaiskaa, jos olen väärässä, mutta Restless soittaa jälleen vuonna 2022 alkuperäiskokoonpanossaan, jonka Harman esittelikin heti ekan biisin jälkeen. Pystybassossa on Markin (vain hiukan) nuorempi veli Paul Harman ja rummuissa Ben Cooper. Kummatkin miekkoset myös ansiokkaasti stemmalaulavat.
”Ghost Town’lla” homma jatkui. Restless on aina ollut jonkinkin verran psychobillyyn päin kenossa, ja ”Ghost Town” on siitä hyvä esimerkki. Kyllähän Stray Catsien raskaskätisen billyn läpilyönti 80-luvun alkuvuosina innoitti monia bändejä, ja kyllä se Restlessinkin soundiin aikoinaan vaikutti. Varsinkin Paul Harmanin bassottelussa oli jotain tavattoman tuttua. Restless ei muutenkaan ole mikään pönöttävä muniinpuhaltelija, joka on opiskellut kaikki lajin kliseet, vaan edelleen energinen ja relevantti bändi.
Vastustamattomasti jyski eteenpäin rumpali Cooperin kirjoittama ”Rat-A-Tat-Tat”, alkoi mennä mono vinoon ala-asfaltilla ja helma heilahtaa. Yleisöä kerääntyi heti bändin alettua ihan mukavasti lavan eteen joraamaan takalinjojen anniskelualueeltakin. Vaikka ihan ymmärettävästi bändin oli erittäin vaikea tajuta, että tässä ei saa juoda, mutta tuossa 10 metrin päässä saa. Niinpä. Jota faktaa Mark Harman sitten itse kompensoi tyhjentämällä Jaloviina-pulloa pitkillä huikilla, show’n kuitenkaan kärsimättä. Soi hollantilaisen, viime vuonna pillit pussiin laittaneen Golden Earringin iso hitti ”Radar Love”, jonka Restless on myös levyttänyt. ”Yellow Cab To Midnight” oli yksi kompaktin setin munakkaimmista vedoista, jälleen esikoisalbumilta. Paul Harman soitti biisiin peräti kaksi sooloa. Eipä vissiin ole näissä alalajeissa soiteltu Merle Travisin klassikkoa ”Sixteen Tons” viittä vaille puhki, mutta nytpä Restless puhalsi siihen aivan uuden elon ja hehkun. Pitkänä ja hitaana hiippailuna jynkännyt tulkinta, paras ikinä kuulemani tästä kuluneesta tsibaleesta. Samaa sarjaa jatkoi ”Baby Please Don’t Go”, muutamastikin kuultu styge sai nyt uuden elämän.
Tanssiva kansanosa sähköistyi entisestään, kun Restless tarttui jokakeikkaiseen hittiinsä ”Ice Cold”, ja jälleen oltiin esikoisalbumin äärellä, jäätävän tehokkaasti puksutti bändin tietynlainen tunnusbiisi maaliinsa. Varsinaisen setin Restless päätti, kuten se on päättänyt jo erinomaisen pitkään, Mike Page-coveriin ”Long Black Shiny Car”. Mark Harman juhlisti finaalia nykäisemällä ihan miehekkään siivun Jallua.
Bändi poistui tänään lavana toimineelta vanhalta keksitehtaan lastauslaiturilta takahuoneeseen, ja silminnähden moni ajatteli, että tämä oli tässä ja ehti jo syöksyä pois. Levymusiikkikin ehdittiin jo laittaa pyörimään, kun bändi vielä asteli takaisin ja soitti jäljelle jääneiden yllätykseksi hillittömän ”Rock’n Roll Trainin”, joka jäikin sitten ainoaksi encoreksi. Ei, ei se ”Rock’n Roll Train”, vaan Restless-biisi, jolla sattumoisin sama nimi. Lastauslaiturista puheen ollen, lavan sijoittelu ja ylipäätään koko happeningin tapahtumapaikka oli pikku esiduubioista huolimatta aivan nerokas. Kun bändin takana nousee palttiarallaa 50 metriä jykevää teollisuusrakennusta taivaisiin, on näkymät aika amerikkalaisia ja erittäin sopivia lajityypin soittamiseen, puhumattakaan siitä botnesta, jonka hillitön kiviseinä soittajien takana soundiin loi. KG