Coitus Int 50 Revival @ Tavastia, Helsinki 07.09.2024
Vuoden 1973 aikana laskettiin suomeksi lauletulle rockmusiikille varsin jykevät peruskivet, kun samana vuonna Hector julkaisi ”Herra Mirandosin”, Dave Lindholmilta imestyi albumi ”Sirkus”, ja ehkäpä ihan ennenkaikkea alettiin liukuvalaa suomirockia betoniin, kun Tampereelta kajahti epäyhtenäis-Suomen levylautasille ja sillivoileipähuoltamoiden jukeboxeihin Coitus Int-yhtyeen esikoisalbumi ”Juice Leskinen & Coitus Int”. Leskisen omin, ja takuuvarman itsetyytyväisin sanoin, mahdottomasti kuitenkaan liioittelematta, ”sillä levyllä oli kaikki suomen kielellä siihen mennessä tehty rock-musiikki”. Eikä siinä kaikki, Coitus Intin alkuperäisjäsenen Mikko Alatalon sanoin, ”Coitus Int toi seksuaalisuuden suomirockiin”. Johan siihen velvoitti nimikin.
Viime vuonna tuli Ojalankin laskuopilla 50 vuotta täyteen Coitus Intin merkkipaalualbumin julkaisusta, ja iloksemme kolme alkuperäistä coitusta päätti juhlistaa asiaa revivalrundin, mutta myös juhla-albumin muodossa. Juhlavuoden puolella heitettiin 14 vetoa, pikkuklubeilta festarilavoille, kysynnän osoittauduttua kovaksi. Tämän vuoden puolella homma jatkui muutamin keikoin, kunnes nyt, missäpä muuallakaan kuin Helsingin alakaupungin Tavastialla oli tullut aika laittaa revivalit pakettiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itselläkin avautui mahdollisuus nähdä bändi vielä aivan viime hetkillä. Tavastialle mukaan meininkiin oli saatu alkuperäisjäsenistä paitsi tietenkin Alatalo ja Pena Penninkilampi, mutta myös niinikään perustajajäsen Harri Rinne, joka nykyään budjaa Eestin Hiidenmaalla, eikä osallistunut kaikille juhlaturneen keikoille logistisista syistä. Ja vielä, kun kakkosalbumin ”Per Vers, runoilija” (1974) biiseihin saatiin bassoon itsensä Juuso Nordlund, niin lavalla olikin jäähyväisillan ikimuistettavimpina hetkinä peräti neljä elossa ja hyvässä tikissä olevaa coituslaista. Juice jätti meidät jo 18 vuotta sitten (aika rientää) ja muutama muukin coitus kasvaa jo maitohorsmaa, ja niitä muutamaa muuta elossa olevaa ei enää saatu lavalle. Siksipä apu löytyikin Alatalon lähimaastosta, Coitusta täydennettiin käytännössä koko Hauli Bros.-orkesterilla, jossa Mikon poika Kalle Alatalo soittaa kitaraa. Niinpä Tavastiankin ylälauteella löylyä löi hetkittäin jopa 8-miehinen poppoo.
Ennen osattiin asiat sanoa ytimekkäästi ja suoraan, Coitus Int onnistui paketoimaan peräti 24-biisisen settinsä alle puolentoista tunnin. Silti ilmassa ei ollut kiireen tai rynnimisen tuntua, ja Alatalolla oli jokaisen biisin välissä aikaa muistella Juicea ja muita menneitä, biisien syntyhistoriaa ja taustojen tositarinoita. Laulu lähti bändillä välillä jopa seitsemän äänisesti, ja kun lauteilla oli kahdet kiipparit, perkussioita, akustista kitaraa ja vähän väliä vaihtuvaa basistia, niin homma pysyi mielenkiintoisena koko keikan ajan. Ja vaikka taas oli tullut tuttuun ja to(tuttuun) tapaan opeteltua settilista ulkoa, niin koskaan ei ihan täsmälleen tiennyt, että mitähän ne seuraavaksi keksii. Solistivastuu oli pääosin vanhemman Alatalon, mutta väliin nuoremmankin, ja päälaulajan virkaa toimittivat niinikään myös kakkoskitaristi ja Alatalon ohella bändin nokkamies Juri Lindeman, sekä jotenkin erityislaatuisen ilahduttavasti lauluhommistaan suoriutunut Selkä Pulkkinen, joka toki soitti myös bassoa, milloin Rinne ja Nordlund eivät sitä tehneet. Juicen nuorena opiskelijahintelikkönä intopäissään kirjoittamat seksuaalisten siekailujen kuvaukset kuten ”Tulppaani” tai edes klassinen ”Hengitä sisko” eivät nyt omalle kohdalle kovin hedelmällisesti siementäneet, mutta ilmensivät kyllä todellakin sitä, että eihän näistä tsukupuoliasioista ollut kukaan siihen mennessä näin ronskisti tai rohkeasti kirjoittanut. Että kyllä Juice sitä valtakunnan virallisen häirikön asemaa otti harteilleen ihan alkunallien napsauttelusta asti. Myös aivan mahtavana Coitus-luentana jyrännyt, Juri Lindemanin laulama ”Jeesus pelastaa” jäisi vielä tänäkin päivänä aika monelta kirjoittamatta. Itselle, ja kenties jollekulle muullekin lähestulkoon täydellä Tavastialla upposivat Coitus Intin jäähyväiskeikalla Juicen ja kumppaneiden humoristisimmat styget jotenkin parhaiten. Humoristina Juice oli alusta lähtien nero, vakavampi nerokkuus alkoi kukkia tosissaan jossain Grand Slam-kauden alkupuolella. Muitakin mieliä sopii toki olla.
Tunnustaa pitää, että Juice jäi aina livenä näkemättä. Kuinka ollakaan. Onnittelut tässä yhteydessä niille, jotka näkivät voimiensa päivien Grand Slamin, Suomen E Street Bandin. Kun tsiigaili Tavastialla yhtään ympärilleen, tuli mieleen, että joku näistä on nähnyt alkuperäiskauden Coituksen. Juicen ja Harri Rinteen tekemiset ovat aina olleet kuitenkin omalla kohdalla suomirockin syvää mytologiaa, ja siksi olikin aivan mahtavaa nähdä itsensä, 18 vuotta suuren boheemin poismenon jälkeen, Tavastialla kuulemassa ”Juankoski, Here I Come”, ”Suihke kainaloon”, ”Hän hymyilee kuin lapsi” ja Mikko Alatalon tunteella tulkitsema umpiklassikko ”Per Vers, runoilija”. Olin paikalla, vielä ehti. Letkeästi kulkenut ”Oo! Raili” oli yksi setin kohokohdista niine 7-äänisine stemmoineen, ja hienon dramaturgisen nosteen toi settiin myös orkesterin autokuskin Juha Hildenin upeasti vetämä ”Tango Iloharjulla soi”. Hilden on kyllä tangolaulaja ihan omillaankin, että ei ihme että lähti ihan tyylillä.
Coituksen herkemmästä puolesta, sekin nimittäin oli, parhaiten kulki iäkkäämmän Alatalon tulkitsema, miehen itsensä nuoruuden rakkaudesta kertonut ”Nonamen laulu”. Kun bändin koko iso remmi asteli lavan taakse, kaikki tiesivät että eihän tämä nyt tässä ollut. Oli pari aika keskeistä vielä soittamatta. Encoreissa, jotka kerrankin kannatti soittaa ja odottaa soitettavan, kuultiin ensin rätväkkä ”Elämässä pitää olla runkkua” ja tietenkin kaiken kruunuksi yksi suomirockin vääjäämättömimmistä klassikoista, ”Heinolassa jyrää”. Ensimmäisen olin kuullut Popedan vetona aikoinaan, ja jälkimmäisen kuulemisen suhteen olin luovuttanut jo vuosia sitten. Mutta sieltä se vain tuli, ”Heinolaa” jyräämässä lavalla Alatalo-Penninkilampi-Rinne. Viime vuonna ilmestynyt ”50 Revival”-albumi, jolle nyt nähty remmi lämmitteli käytännössä kaikki kuullut biisit nykysoundeilla uusiksi, ei saanut kaikilta rockmedioilta ylistäviä arvioita. Joku puhui jopa karaokemaisuudesta, ja kyllähän kokenut rocktoimittaja toki karaoken tuntee. Silti, albumi on hieno kunnianosoitus bändiltä itse itselleen, ajan mittaan ehkä vieläkin isommin paikkansa lunastava päivitys, jonka nimenomaan avaa aivan perseettömän kova uusintaveto ”Heinolassa jyrää”. Edelleen. Ja kiitos juhlalevynkin, jää jyrämään, vaikka Coitus Int nyt ilmeisimmin lopullisesti hiljenee. Tavastian ilta oli myös upea muistutus siitä, että me olemme olemassa niin kauan, kuin meidät muistetaan, ja meitä muistellaan. Ja että välillä on hyvä muistaa kallistaa kunnioittava korva heitä kohti, jotka olivat keksimässä suomirockia. Nyt heikäläisiä oli Tavastian mainion iltapuhteen lavalla neljä. Kiitos Coitus Int 1974-2024. Ilman leipää ja punkkua voi selviytyä, mutta kyllä elämässä pitää olla runkkua. KG