Atomic Swing (swe) @ Korjaamo, Helsinki 09.10.2025
Jos on Ruotsi aina ollut, ja yhä on, maailman johtavia pop-maita, niin oli se sitä vahvasti myös 90-luvun alussa. Yksi tärkeimmistä aihealueen ja aikakauden bändeistä oli Tukholmassa 1992 perustettu Atomic Swing. Eggstone oli jo ehtinyt näyttää kanssasveduille tietä Atomicin perutamisvuoden albumillaan ”In San Diego”, mutta jo nopeasti 1993 levytyskantaan päässyt Atomic Swing jatkoi siitä eteenpäin vieläkin omenpaa polkuaan. Homman tai hommelin nimi oli ilmava ja kitaroita helkyttävä henkevä pop, johon Atomic Swing alkoi keittää mukaan pikkupsykedeelisiä mausteita, loungemusan rentoutta, niin, ja swingia. Samankaltaisella lähestymistavalla The Cardigans löi hetkeä myöhemmin isosti läpi, ihan niin isosti Atomic ei koskaan päässyt vyöryttämään, mutta tuli jättäneeksi ison jäljen ja merkityksen pohjoismaapoppiin, ja laajemminkin. Pitää myös muistaa, että pelkästään ennen vuotta 1997 tapahtunutta, kolmen albumin jälkeistä välitelakoitumistaan, Atomic Swing oli ehtinyt nykäisemään kolme kiertuetta Japanissa, skandinaviapopin tuolloisessa eldoradossa, jonne pääseminen tarkoitti, että hommat oli isoillaan. Itse olin joskus 1997 Tokiossa ja vierailin mukavan, Bloody Dolphins -levy-yhtiötä pyörittäneen pariskunnan kotona. Heidän agendansa oli promota Skandinavian popbändejä Japanissa, elettiin kuuminta Britpopin aallonharjaa, ja sen mainingeissa popnälkäisten japanilaisten katse osui isosti myös Ruotsiin, toki muutamiin suomibändeihinkin. Keskusteluissa Tokion iltapäivässä vilisivät nimet Cardigans, Wannadies, bob hund, Eggstone, Popsicle, ja toki myös Atomic Swing.
Kuivatelakalta Atomic Swing palasi takaisin 2006, teki paluualbumin, ja on aina silloin tällöin väläytellyt olemassaoloaan, ja saavuttanut aikain saatossa suoranaisen kulttimaineen. Mikä ei syksyn kolmen keikan Suomen rundin lipunmyynnissä varsinaisesti näkynyt. Mutta jos keikkoja ei järjestäjienkään puolelta hehkuteta tai markkinoida, niin vain onnekkaimmat tai sitoutuneimmat niille ehtivät. Helsingin Korjaamon Vaunusalissa, bändin järjestyksessään toisella tämänkertaisella Härmän keikalla näytti silminnähden siltä, että mestoille olisi mahtunut puolet enemmän jengiä. Toisaalta, nyt oli mahkut itsekin valua sinne ihan etummaiseen eturiviin, mellakka-aidalle asti, kun ei ollut niin jumalatonta tunkua. Eikä Vaunusalinkaan soundi siinä etuaidalla bändiä välttämättä kaikin hetkin mairittele, mutta sillä ei nyt niin ollut väliä, Atomic Swing piti nähdä edes kerran kunnolla ja läheltä.
Bändissä on edelleen mukana kolme alkuperäisjäsentä, kitarassa ja laulussa Mr. Atomic Swing eli pääasiallinen biisinkirjoittaja Niclas Frisk, kiippareissa ja laulussa honkia kolisteleva hippi Micke Lohse ja rummuissa tanakat takalinjat jo vuodesta 1992 taannut Henrik Berglund. Muutaman basistivaihdoksen jälkeen nykyiset alakerrat jynkyttää japanilainen, tukholmalaistunut Tomoko Sukenobu, ja aivan ihastuttavasti jynkyttääkin. Tomoko oli jo 90-luvun koti-Japanissa kovakin Atomic-fani, mutta vähänpä tuolloin vielä tiesi. Tomoko soitti Macaroni-nimisessä bändissä ennen muuttoaan Ruotsiin, jossa on sittemmin vaikuttanut mm. folk punk-orkka Crash Nomadassa ja garagemmassa ”Demons”-yhtyeessä, sekä koska maailma on ihmeellinen ja ennustamaton mesta, lopulta päätynyt Atomic Swingiin.
Nirkoset puolisentoista tuntia kellottanut Helsingin keikka koostui vain 13:sta biisistä, mutta pitkine jamitteluineen ja fiilistelyineen styget kuitenkin livenä kellottivat monasti paljonkin enemmän kuin levyillä. Paluualbumi ”The Broken Habanasilta” (2006) ei kuultu ensimmäistäkään raitaa, joten ihan Niclaksen itsensäkin spiikeissään tunnustamasti oltiin nostalgiahousut jalassa ja nostalgiahattu päässä tällä kertaa liikenteessä. Ellei peräti tälläkin kertaa. Uskollinen ja bändin kulttimaineeseen nostanut posse haluaa kuulla enimmäkseen kahden ensimmäisen albumin hittiraitoja, ja niitä saatiin. Homma tutusti ja (to)tutusti käyntiin esikoisalbumi ”A Car Crash In The Bluen” (1993) radiohitin ”Mosquitos on Mars?” urkuintrolla, ja sitä myötä Micken säestämänä loppubändikin lavalle. Vielä kakkosbiisi ”Walking My Devilissa”, joka edusti juuri ennen kuivatelakoitumista ilmestynyttä kolmosalbumi ”Fluffia” (1997), oli bändin soundit aikamoista peruskaurapuuroa, mutta asettuivat siitä sitten oikeinkin kohtuulliselle tolalle. Jopa Micke Lohsen retroiset ja Atomicin soundille tunnusomaisen korvaamattomat kiipparitkin saatiin tulemaan kohtuullisen hyvin läpi.
Jo kolmosstygessä ”Smile” Niclas koki esitellä bändin, ja jokainen sai sitä kautta piskuisen soolotilankin. Niclas muisti myös vuolaasti kiitellä suomalaisyleisöä, ja sitä miten tänne on aina yhtä kivaa palata, eikä Korjaamon väkimäärä bändiä näyttänyt varsinaisesti harmittavan, edellisiltana Turussa kun oli näyttänyt varmaan vieläkin tyhjemmältä. Varsinaisessa setissä kuultiin hittiä hitin perään, isoimman innon yleisössä herättivät ehkä ikonisin AS-biisi ”Bossanova Swap Meet”, sekä heti perään soitettu ja ainakin omille conversensijoille illan komein styge, ”In The Dust”. Oli jotenkin todella mahtavaa pitkästä aikaa, kun harvoin ihan sinne mellakka-aidalle asti tulee raahauduttua, kun sinne harvemmin tunkematta edes mahtuu, seurata kokeneen ja pitkää uraan tehneen bändin työskentelyä näin läheltä. Miten biisit lähetettiin käyntiin, miten bändi kommunikoi, ja miten silminnähden mukavalta työpaikalta Atomic Swing vaikutti. ”Too Late To Exitin” alkuspiikissä Niclas muisteli nuoruuttaan 80-luvun Tukholmassa, ja että miten se discoiltojen viimeinen hidas nousi niinä aikoina aina kolossaalisiin merkityksiin, ja sellaisen mahtavan illanpäättäjäisnojailu-ja snoukkailu power balladin bändi itsekin halusi laatia. Ja niin syntyi esikoisalbumin kolmosraidaksi kieltämättä kertakaikkiaan upea ”Too Late To Exit”. Illan viimeinen hituri se ei tokikaan ollut, bändi lanasi pitkään ja huolella jamitellen vielä ”Stone Me Into The Grooven” ja poistui sitten lavan taakse, vain naksun päälle tunnin soiton jälkeen. Puolikas korjaamollinen toki tiesi, ja settilistansa opetelleet fanit, että ei tämä tähän jää.
Peräti neljän biisin encoreosuus avattiin ”Carnival Stallilla”, äärityypillisesti loungehtavalla, swingahtavalla Atomic Swing-biisillä, joskaan nyt ei bändin parhaalla välttämättä. Kuultiin ”Like a John Needs a Yoko”, jossa basisti Tomoko Sukenobun stemmahuudotkin vihdoin tulivat läpi. Tomoko toki toimitti niitä keskimäärin sen verran kaukaa, että ei ihme etteivät juurikaan tulleet. Omilla kuulo-ja yyberöintisijoilla stage right taas puolestaan Micke Lohsen stemmat kuulostivat paikoitellen aika riipiviltä, mutta keikan kesto ei ihan riittänyt sen keksimiseen, että miksi. Mutta sitä pitkällä ja haisevalla tikulla silmään, joka näin kovalaatuisen keikan jälkeen valittaa oikeastaan juuri mistään. Enkä valitakaan. Ihmettelen vain henkilökohtaisesti, että miksi tätäkään bändiä, paino sanalla tätäkään, ei ole voinut nähdä ja suorittaa jo kauan aiemmin. Atomic Swing kun on kuitenkin vieraillut aina parin vuoden välein Härmägidionissa, vaikka uusia levyjä ei olekaan ilmestynyt, mutta nostalgiahousut jalassa. Koko tämänkertaisen Atomic Swing-illan kruunasi yleisöön kuin voiveitsi vanhaan ihmiseen uponnut, tuttu ja (to)tuttu keikkojen päättäjä, ”From Venus To Everyday”. Ja kun koko encoreosuudessa Atomic Swing laittoi vielä kaksi pykälää psykedeelisemmän vaihteen silmään, ja itse eturivissä öögat sirrilleen, niin ihan saattoi kuvitella olevansa Hollywood Bowlin eturivistössä The Doorsien keikalla heinäkuussa 1968. Mikä vertaus ei ole kummaltakaan pois ja oikeastaan vain alleviivaa Atomic Swingin merkitystä kokonaiselle sukupolvelle (minimissäänkin) ruotsalaisia bändejä. Tulkaa taas pian takaisin Atomic Swing, nyt tajuan olla paikalla. KG