John Mayall (uk) @ The Circus, Helsinki 07.04.2014
Täällä jälleen Keikkaguru. Pitkän poissaolon eetteristä selittää yhdistetty loma-ja työmatka Thaimaahan. Siellä olleet tietävät, että maa ei ole mikään rockfriikin paratiisi, Thaimaa on muita harrastuksia varten. Musiikki soi toki jokapaikassa ja koko ajan, mutta sen laadusta voin ainakin itse olla vain yhtä mieltä. Paikallispop on kuraa. Mutta muusikot työllistyvät käsittääkseni varsin hyvin, jokatoisen currypaikan nurkassa soittaa coverpumppu mitenkuten tunnistettavia länsihittejä. Kuukausi mainitunlaisessa muzakympäristössä, ja paine elävän rockin ääreen olikin jo valtava. Toki paluu kuvioihin hoidettiinkin sitten laadukkaimalla mahdollisella tavalla, kun Helsingin Circuksen lavalle nousi orkestereineen itse brittibluesin Kummisetä, lähestulkoon keksijäkin, sähköisen bluesin valkoinen B.B., itse herra John Mayall. Kannatti odottaa.
John Mayall aloitti soittamisen itseoppineena puoliammattilaisena jo 1956, eli niihin aikoihin kun rock’n’rollia synnytettiin. Ammattilaiseksi Mayall siirtyi jossain vuoden 1963 kohdilla. Ja loppu, sallikaa väsähtänyt ilmaus, on juurimusiikin historiaa. Jos Suomen epävirallista rockin korkeakoulua ovatkin pyörittäneet Raittisen väsymättömät veljekset, Mayall on hoitanut Britanniassa oman leiviskänsä. Mayall perusti Bluesbreakers-kokoonpanon mainittuna vuonna 1963, ja vuosien myötä siinä soittivat mm. niinkin legendaariset alan jannut kuin Eric Clapton, Jack Bruce, Mick Taylor, Peter Green, John McVie, Larry Taylor, Aynsley Dunbar, Mick Fleetwood ja monet monet muut blueskronikoissa legendoiksi yltäneet. Mayall laittoi monet inkarnaatiot kokeneen Bluesbreakersin kuivatelakalle viimeisimmän kerran loppuvuodesta 2008, ja on sen jälkeen kiertänyt ja levyttänyt ahkerasti nykyisen kokoonpanonsa kanssa. Viime marraskuussa Mayall täytti jo legendan mittaiset 80 vuotta, mutta sekään fakta ei tunnu hidastavan tahtia, eikä merkittävästi kuntoakaan rapistavan. Äijä on edelleen käsittämättömässä lyönnissä. Ja mikä upeinta, tikeimmilllään aina niissä kohdin, kun itse tarttuu kitaraan.
Jo useamman vuoden Mayallia palvelleet nykybänditoverit ovat Rocky Athas kitarassa, Greg Rzab bassossa ja Jay Davenport rummuissa. Heistä Rzab on soittanut 12 vuotta Buddy Guyn bändissä ja vuosia myös Otis Rush työantajanaan. Rumpali Davenport on ollut vuosikausia Chicagon bluesnäyttämön luotettu gun for hire, ja kitaristi Athas oli paitsi Stevie Ray Vaughanin lapsuudenkaveri, soittanut Black Oak Arkansas’ssa, mutta luonut myös omaa soolouraansa koti-Texasista käsin. John Mayall on sanonut nykykokoonpanoaan kaikkien aikojen parhaaksi bändikseen, enkä oikeastaan Circuksen puolitoistatuntisen (tai hiukan niukan) jälkeen ihmettele yhtään.
Tasan ilmoitettuun aikaan (yhteiskuntaa ylläpitävää yleisönosaa kunnioittavasti 20.30) Mayall bändeineen astuu lavalle ja aloittaa räväkästi Otis Rushin ”All Your Lovella”. Soundit on kerralla kunnossa, Circushan tunnetusti kyllä soi hyvin. Tupa on täynnä, liiteri on loppuunmyyty. Ja kerrankin voi tuntea keikalla itsensä nuoreksi, sen verran korkealle kohoaa yleisön keski-ikä. Joukossa on myös ilahduttava määrä ladyikäistä naisväestöä ja nuorempaakin bluesdiggaria, vähemmistönä siis joskin. Kakkosena kuultava Jimmy Rogersin ”That’s All Right” pitää kivet vierimässä ja ilmiselvää on jo tässä vaiheessa, että Mayallin itsensäkin ylistämä bändi on kova ja kovassa tikissä. En muista näin huikeaa rytmiryhmää bluesgenreissä nähneeni miesmuistiin, jos kohta koskaankaan. Rzabin ja Davenportin vuosien yhteissoitto näkyy, tuntuu ja kuuluu.
Kolmantena kuultavassa ”One Life to Live”-biisissä Mayall muistelee palvelusaikojaan Korean sodassa (kyllä, pitkän elämän hienous on siinä, että monenlaista mahtuu). Rouhea, komea ja tunteikas sähköinen blues, joka louhitaan alhaalta ja raskaalla kädellä. Mayall tarttuu itsekin kitaraan, ja ilta on täydessä käynnissä. Illan biisiseurassa Eddie Taylorin klassikko ”Big Town Playboy” tuntuu liiankin standardilta, mutta vuoden 1990 ”A Sense of Place”-albumin ”Congo Square” saa taas unohtamaan pienimmätkin moitteen sijat settilistaa kohtaan. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta tuoreen, tämänkeväisen uutuusalbumin nimiraita ”A Special Life” on todella komea biisi, ja tänään hieno veto. Nimittäin, voi julkaista 80-vuotiaana hyvää musiikkia, olla edelleen alansa huippuja ja suunnannäyttäjiä, ja ylpeästi myös esitellä uusimpia laulujaan. Jokainen muusikko saa myös soolotilaa, joka tila ei juuri tänään tunnu lainkaan turhalta. Siksi lähellä virtuositeetin ydintä mennään. On vain mahtavaa olla mestoilla ja antautua bluesin vietäväksi; Davenportin rennon takakenoinen rumpalointi, Rzabin tanakka tuki ja Athasin todella tyylitajuiset soolot kiertyvät kaikki yhteen ja samaan sylttytehtaaseen. John Mayalliin. Jolle on kertynyt näkemys jo vuodesta 1956 siitä, mikä on hyvää muusikkoutta ja miten sitä kannattaa ruokkia.
Keikan loppupään vedoista itselleni komein on Otis Rush-laina ”So Many Roads”, jonka jälkeen varsinainen setti päättyy ”Mail Orderiin”. Tiedossa on, että yhden encoren saa pyytämällä. Ja tänään täysi Circus pyytääkin ihan vimmalla, Mayall bändeineen palkitsee innostuneen bluesdiggarijoukon, millä muullakaan kuin ”Room To Movella”, maestron omalla ikiklassikolla, joka näki päivänvalon vuoden 1969 livelevyllä ”The Turning Point”. Ilta on paketissa, mutta Mayallin ura ei. Tällä vireystasolla edessä on vielä monia hyviä vuosia. Kiltit promoottorit ja keikkajärjestäjät, Chuck Berrya älkää enää päästäkö tänne rahastamaan, ja saakoon B.B:kin jo nauttia eläkehommista. Mutta John Mayallin mainioine bändeineen näkisin todella mieluusti piakkoin uudestaankin, niin kauan kuin Kummisedällä kiertämisen halua, ja ilmiselvää riemua, riittää. Lakki! Päästä! KG