Keikkaguru

W.A.S.P. (us), Free Spirit @ Pakkahuone, Tampere 11.10.2015

Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Pitkin 1980-luvun menestysvuosiaan Blackie Lawless ja johtamansa W.A.S.P., olivat jatkuvasti PMRC:n (Parents Music Resource Center) hampaissa, ja järjestön ankarimman syynin alla. Jokaisessa W.A.S.P.-julkaisussa oli takuuvarmasti tättähäärien tarra varoittamassa julkeista lyriikoista, toisinsanoen kannustamassa niitä levyn sisäpussi kädessä, sivistyssanakirjan kanssa yytsimään. Syynä haluun pyyhkiä Blackie pois silmistä ja bändikartalta, olivat tietenkin sanoitukset, joissa ”fuck” ja ”animal” oli sijoitettu samaan lauseeseen, mutta myös Blackien äärettömän likaisella tavalla androgyyni hahmo, niveliin kiinnitetyt sirkkelinterät, musavideoiden pitkätissiset pötkylät ja arvuuttelu siitä, mitä bändin kryptisen nimen takaa paljastuukaan. Tuolloin, niinkuin nytkin, fundamentalistit kyllä keksivät pilkun nussittavaksi, ellei se satu valmiiksi olemaan viilattavissa.

Vuonna 2015 Blackie Lawless, raskaspoljentoisen glamin kruunaamaton Musta Köksä, johtaa edelleen W.A.S.P.-yhtyettä, sen ainoana jäljelle jääneenä kultakauden jäsenenä. Enää eivät lappuhaalaritädit liimauta tarroja levynkansiin. Blackie uskoo nykyään Jeesukseen. Voihan toki olla, että Jeesuskin pelimiehenä uskoo Blackiehen, mutta ei vain tee levyjä asiaa ilmentämään.  Tuoreen albumin nimi on ”Golgotha”, ja sen kansitaiteessa ollaan itse asiassa. Kiertuelogossakin on aivan pokkana orjantappurakruunu. Sydän syrjällään piti siis tietyssä mielessä jalkautua periaatteessa hyvinkin rakkaan orkesterin Pakkahuoneen keikalle, itse kun en juuri yhtään usko kristinuskon ja rock’n’rollin kykyyn jouhevalla tavalla yhdistyä. Illan edetessä, kolmas näkemäni W.A.S.P.-veto osoittautuu lopulta kuitenkin parhaaksi kaikista.

Eikä illan eteneminen ”tervetuloa W.A.S.P.:in show’hun, tervetuloa kotiin”-fiiliksiin oikeastaan ota kuin vaivaiset kolme biisiä alusta. Sitten taas loppukeikka onkin pelkkää juhlaa, niinkuin Tampereella päin sanotaan. Homma käynnistyy tutusti ”On Your Knees”-käskytyksellä, kuten aina. Samalla avausbiisi etabloi illan soundit, jotka aluksi masentavat hieman, mutta ihmisellehän tottumus on toinen luonto. Alun biisitrion aikana myös soolokitaristi ja Suomen ystävä Doug Blair tuntuu olevan jotenkin pimennossa, mutta tämäkin homma korjautuu, kun show saadaan kunnolla raiteilleen. Kakkosena kuultava ”Inside The Electric Circus” kärsii ehkä eniten puuroisista soundeista, mutta sen jälkeen kuultavassa The Who-coverissa ”The Real Me”, äänenpaine asettuu illan ihan siedettävälle lopputasolle. Mainittu lainastyge todistaa The Whon parhauden puolesta, mutta myös Blackien covertyylitajun; lopulla settiä kuullaan lisäksi Ray Charlesin ”I Don’t Need No Doctor”. Molemmat raidat ovat jo vakivieraita W.A.S.P.-keikkojen setissä.

Sitten aletaankin päästä itse asiaan, ”L.O.V.E. Machine” rouhii juuri niinkuin kuuluukin, rumasti, likaisesti, waspisti. Omien keikkojeni toivebiisi, joka toki soitetaan aina, ennenkuin kukaan edes ehtii toivoa. Parista asiasta olen Blackien kanssa eri mieltä, tälläkin keikalla. Miksi pyörittää taustan videoscreeneillä pätkiä 80-luvun keikoista, joissa soittaa mm. nuori tukkakuningas Chris Holmes, joka ei ole vaikuttanut bändissä 14 vuoteen. Miksi näyttää pätkiä iänikuisista MTV:n tissivideoista, ja niissä palloilevasta nuoresta itsestään? Yhtä hyvin voisi jättää nostalgian himaan, ja olla ylpeä omista biiseistään pelkästään, ja nykymuotoisesta, ”nuorekkaasta” W.A.S.P:sta. Tämä bändi on sota, joka kaipaa vain yhtä miestä, ja se on Blackie.

Tuoreelta albumilta kuullaan kolme biisiä, niistä ensimmäisenä huikean komea kunkkuraita ”Last Runaway”, biisi joka nostaa W.A.S.P.:in bändinä suorastaan uudelle tasolle, samoin tämän keikan. Bändi on edelleen vahvasti pelissä mukana, julkaistessaan lokakuussa 2015 ”Golgothan” kaltaisen, rautaisen kokonaisuuden. ”Last Runaway” soi komeana, toki waspisti rouhittuna, heartland rock-klassikkona jo syntyessään. Samoin keikan suvantohiturina kuultava ”Miss You” todistaa, että Blackiella on ilmiselvästi uusi vaihde silmässä, eikä tätä bändiä ole mitään syytä telakoida vielä vuosiin. Kovin moni muukin pitkän linjan artisti on aivan hiljattain julkaissut parhaan albuminsa aikoihin, se kertoo vähintäinkin kilpailun kiristymisestä. Kun levyjen myynti on mitä on, keskinkertaista ei kannata pihalle laittaa, ja ruvelle kilpailtuja kiertuemarkkinoitakin on asianmukaisempaa promota vuosikymmenen platta vyön alla. Spotifysta, CD:n kuolemasta ja levymyyntien romahduksesta seuraa paljon hyvääkin.

Vuoden 2009 ”Babylon”-albumilta settilistaan on jäänyt ”Crazy”, johon Doug Blair nykäisee illan ensimmäisen mainitsemiskynnyksen ylittävän soolon. Blair nähtiin bändin riveissä ensimmäistä kertaa jo 1992, kun Chris Holmes sai kesken kiertueen kenkää, mutta vakituisemmin Blair on luukuttanut Blackien rinnalla viimeiset yhdeksän vuotta. Energisesti tänäänkin vetävä basisti Mike Duda on ollut mukana jo häkellyttävät 20 vuotta. Tällä kiertueella rumpupatteristoa miehittää Primal Fearissa ja Annihilatorissa paukuttanut Randy Black, yhdeksän vuoden stintin W.A.S.P.:ssa kannuttaneen Mike Dupken ilmoitettua yllättäen heinäkuussa, että eiköhän tämä ollut tässä.

Varsinaisen setin päättää tänään, niinkuin tällä rundilla tutuksi on tullut, uutuusalbumin nimiraita ”Golgotha”. Tullaan siihen toiseen seikkaan, jota en Blackien kanssa jaa. Taustan videoraidalla ristiinnaulitaan ja ruoskitaan, veri roiskuu, Golgatalle nousee kolme ristiä. Blackie laulaa suoraan Jeesukselle, tässä kohtaa en enää seuraa, vaikka monikaan ultrafani ei tunnu olevan moksiskaan. Komea biisi silti, ei siinä. Doug Blair ulvottaa, kuin kuolisi huomenna. Ensimmäistä encorea bändi antaa odotuttaa kunnioitettavan kauan. Se on ”Chainsaw Charlie” ainakin Blackielle itselleen suunnattoman tärkeältä konseptialbumilta ”The Crimson Idol”. Se soi pitkänä ja eeppisenä, sitten bändi häipyy lavan taakse jälleen.

Kakkosencoreitakin odotellaan tovi, videoscreeneillä palavat kiirastulet. Blackie palaa yksin lavalle, ja soittaa muutaman soinnun ”Wild Childia”, mutta antaa ajokäskyn vasta, kun yleisö huutaa riitävän kovaa. Illan 13 biisin setin päättää tietenkin ”I Wanna Be Somebody”, jota ilman ei poistuta mistään keikkapaikasta.

Jos vaikka Lemmy ei osaakaan lopettaa kunniakkaasti uraansa, uskon että Blackie Lawless osaa, kun aika on. Mutta vielä ei ole. Uusi levy, ja bändin keikkakunto sen todistavat.

Illan ansiokkaan lämppärislotin hoitaa mainio Free Spirit Seinäjoelta, bändi jota näilläkin palstoilla olen ennättänyt kehua retostaa, perustuen orkesterin laatuvetoon viime kesän South Park Festivalilla ( https://keikkaguru.com/?s=south+park ). Aivan yhtä kovaan iskuun ei Free Spirit tänään yllä, mutta on tämä kertakaikkiaan laadukas ryhmä. Aika moni biisi näiden kataloogista voisi olla niin ison kansainvälisen hard rock-osaajan sinkkuhittinä, etten kehtaa niin isoja nimiä tässä edes lausua. Parasta on, kun menette itse todistamaan keikkaolosuhteisiin, jos melodinen ja äärilaadukas hard rock sytyttää. Lämmittelyslotti avautuu ehkä kaikkein kovimmalla, ”All The Shades of Darkened Light”-albumin (2014) hittiraidalla ”Nights of Paradise”, kuullaan kotimaisen hard rock-historiassa liian harvan tuntema timantti ”Fever”, komea ”Far Away From Heaven” ja moni muu biisi, joka ansaitsisi isomman huomion. Rock ei ole oikeudenmukaisuuden pisnis, mutta Free Spiritillä olisi silläkin musiikkinsa puolesta paikkansa Los Angelesin alakaupungin kuumien rockluolien säihkeessä. Uskotaan ja toivotaan, että jo vuodesta 2005 jatkunut pitkän tien auraaminen vielä isosti palkitaan. KG