Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015
Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.
Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.
Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.
Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.
Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.
Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.
Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.
Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.
Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.
Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG