Elvis Costello (uk) @ Tampere-talo, Tampere 25.09.2014
En ole koskaan ollut minkäänasteinen Elvis Costello-diggari. Vika ei ole ollut artistissa itsessään tai tuotannossaan. En vain ole tullut yksinkertaisesti perehtyneeksi riittävästi, rockfriikillä kun riittää perehdyttävää yli yhden elämän kapasiteetin. Ja mitä tulee brittiläiseen Uuteen Aaltoon, olen aina ollut niin ylivoimaisesti Skids-miehiä, että moni muukin alan merkkitekijä on jäänyt paitsioon. Joten, vaikka lippu Elvis Costellon keikalle piti hankkia myyntiintulopäivänä jo keväällä, aika märkäkorvana tunnustan alapermannon penkille istuneeni. Tampere-talon Iso sali ei ollut tänään loppuunmyyty. Monia taatusti vieroksutti käsittämättömän kallis lipun hinta, joitakin ehkä keikan akustisuus ja se, että Costello esiintyi täysin yksin. Näillä rajaseuduilla tällaiset illat ovat todella harvinaista herkkua, olisi luullut keikan myyvän jo keväällä loppuun, vaan ei. Hyvä näin toisaalta, istumapaikoissa oli nyt jopa hiukan vaihdon varaa, jos koki saaneensa arvonnassa huonon. Konsertti starttasi muutamia minuutteja yli ilmoitetun iltakahdeksan. Legendaarinen hahmo asteli lavalle sinisessä puvussaan ja valkeassa lierihatussaan. Costellon taakse oli rintamaan aseteltu liuta erivireisiä akustisia kitaroita, ja hauskana yksityiskohtana kaksi valotaulua, joista toisessa paloi keikan alusta ”On Air”, ja toisessa myöhemmin ”Detour”. Pelkistäminen oli illan teema, niin ylöspanossa kuin biisien sovituksissakin. ”(The Angels Wanna Wear My) Red Shoes” avasi illan komeasti ja olikin, ainakin minusta siis, koko ensimmäisen puoliajan hienoimpia vetoja. Olkoonkin että (pääosin) akustisesti, mutta aika kovalla volyymilla Elvistä ajettiin, eikä sanoista aina tahtonut saada niin selvää, kuin olisi ollut periaatteessa mahdollista. Mutta kuten tavallista, soundi parani illan edetessä, joskaan ei koskaan riittävän hyväksi. Ensimmäisen erän huippuhetkinä koin myös räväkästi lähetetyn ”Come the Meantimes”, sekä vihellyssoololla varustetun ”Walking My Baby Back Home”. Jossain vaiheessa Costello esitteli itsensä omana ”special guestinaan” ja istuutui lavan oikealle syrjälle tuolille, tulkitsemaan hiukan rauhallisemman temmon lauluja. Ja osoittautui lisäksi todella hauskaksi mieheksi. Jutustelua ja tarinointia olisi mielellään kuullut lisääkin, toki ymmärrän että musiikkiahan tänne oli tultu kuulemaan. Sitten Costello yllättäen, ”My New Hauntn” jälkeen, teki ns. springsteenit ja poistui lavalta, vaikka kaikki tiesivät ettei tämä suinkaan ollut tässä, vain noin tunnin kohdalla. Encoreita, tai miksi näitä nyt voisi kutsua, tulikin sitten nimittäin liki kymmenen. Kyse ei ollut tietenkään encoreista sinänsä, vaan mietitystä dramaturgisesta tauosta. Ja kyllä, keikka sai kokonaan uutta virtaa. Sähköpianon avulla tulkittu kaunis ”Shipbuilding” käynnisti lopultakin koko illan mielenkiintoisimman osuuden. Väliin Costello tarttui kaiutettuun ja särötettyyn puoliakustiseen ja murjoi ilmoille napakat soolot. Tuli yhtäkkiä jostain mieleen,että mitä jos Buddy Holly olisi saanut elää pitkän elämän, millä tavalla kryptisemmin rockin kanoniaa olisi kirjoitettu. Eikä ajatus, väitän, todellakaan pelkästään lähtenyt Elviksen tunnusomaisista plekseistä. Ensimmäiseen encoresettiin saatiin vielä komea ”Slow Drag with Josephine”, johon MacManusin poika nykäisi salavihkaa illan toisen vihellyssoolon. Ja totesikin, ”olette onnekkaita, kuinka monella keikalla kuulette peräti kaksi vihellyssooloa?” Sitten herra irrotti kitarasta piuhan, astui pois mikrofonin luota aivan lavan etureunaan ja hiljensi katsomon esittämällä luomusti ”Alisonin”, klassikkoesikoiseltaan ”My Aim Is True” (1977). Aika harras hetki, sanoisin, jonka takia pelkästään kannatti olla paikalla. Ja sitten Elvis poistui jälleen lavan taakse. Mutta ei tämä ollut vielä tässäkään. Jälleen pianon takaa tulkittu ”I Dreamed of My Old Lover Last Night” aloitti lisäajan, ja upea ”Jimmy Standing in the Rain” jatkoi. Näillä vaiheilla Costello tarinoi olevansa kolmannen polven muusikko, ja isoisä Pat MacManusin soittaneen White Star-varustamon amerikanlinjalaivoilla vallasväelle 20-30-lukujen vaihteessa. Ja säestäneen sitä ennen mykkäelokuvia. Noiden aikojen ja menneiden muistoksi Elvis vetäisikin ”Jimmy Standingin” loppuun pätkän tunnetuinta Suuren Laman laulua, ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Ja kaiken kauniiksi lopuksi, tulihan se sieltä. Costello tarttui vielä, ainoan kerran koko illan aikana, sähkökitaraan ja nykäisi yhden koko rockin historian keskeisimmistä biiseistä, eli Nick Lowen ”(What’s So Funny About) Peace, Love and Understanding”. Jonka ehkä tunnetuimmasta levytysversiosta itse vastaa. Olin kerran kuullut biisin livenä Lowen esittämänä, mutta tärkeää oli olla myös tänään, tässä ja nyt. Elvis Costello on vasta kuudenkymmenen ja tulee Suomeenkin vielä lähes takuuvarmasti. Olisi kerrassaan hienoa kokea mies minkätahansa muotoisen bändin kanssa, koen kuitenkin näiden biisien toimivan paremmin hiukan roisikätisempinä bändisovituksina. Raskaampaa kättä Elvis tänään myös yksin yritti, mutta joku tosifani sanoikin viisaasti, että ehkä myös hieman yliyritti. Silti, hieno ja intiimi ilta maailmanluokan laulunkirjoittamisen äärellä. Nyt on otettava Costellon tuotanto tehotarkasteluun. Parempi nimittäin myöhään kuin ei milloinkaan. KG