TCB Band (us), Elvis’ Imperials (us), Dennis Jale (aut) @ Finlandia-talo, Helsinki 23.01.2013
Asuin vuosia sitten Lontoossa ja ehdoton suosikkipubini oli Kensington Church Streetin Churchill’s Arms. Siellä eräänä iltana, kulmilla asuva kaverini esitteli minut ”miehelle, joka tapasi Elviksen”. Todentotta, tuo tukeva ja parrakas hahmo oli törmännyt rock’n’rollin kuninkaaseen Elvis Aaron Presleyhyn hotellin käytävällä Las Vegasissa, ja saanut sanottua ”Mr.Presley”. Kävin sitten vuosien mittaan kuulemassa saman tarinan yhä uudestaan, sen verran oli real alea virrannut hahmomme läpi, että ei voinut enää muistaa, kuinka monta kertaa oli jutun kenellekin kertonut.
Jos Elvis eläisi, hän olisi kuluvan kuun 8.pvä täyttänyt 78 vuotta. Sen jälkeen on monenlaista, ja erittäin laadutontakin tribuuttia riittänyt, mutta Finlandia-talossa todistettiin Elviksen synttäreiden kunniaksi niistä tribuuteista ehkä tällä hetkellä järkevintä, joka maailmaa kiertää. Eli lavalla Elviksen legendaarinen taustabändi 1969-77, TCB Band. Oltiin illan annista sitten mitä mieltä tahansa, mutta lavalla oli sellainen määrä rockin historiaa yhtäaikaa, että heikompaa hirvittäisi. Siihen lyhyt katsaus:
Kitaristi James Burton oli Elviksen pyynnöstä kasaamassa TCB:tä (Taking Care of Business) vuonna 1969, kun Kuningas päätti palata lavoille onnistuneen ’68 tv-comebackin jälkeen. Burton johti bändiä aina hamaan loppuun 1977. Starttiin mennessä Burton oli ehtinyt soittaa liki 10 vuotta Ricky Nelsonin bändissä, ja säveltää ”Susie Q”:n soittaessaan Dale Hawkinsin yhtyeessä. Noihin aikoihin mies oli niin kiireinen, että kieltäytyi lähtemästä Bob Dylanin ensimmäiseen kiertuebändiin ja Elviksen ’68 Comeback Specialiin. Kohti Elviksen uran loppua, ja sen tultua, Burtonia työllistivät John Denver, Emmylou Harris ja Gram Parsons, Roy Orbison, omaa nimeä kantava kitarafestivaali, miljoonat studiosessiot jne. Niitä Hall of Fameja, joissa Burton on kutsuttuna, ei kannata tässä edes listata.
Pianisti Glen D. Hardin liittyi alkuperäiseen TCB:iin 1970 ja jatkoi vuoteen 1976. Tätä pestiä ennen Hardinin työnantaja oli ollut Buddy Hollyn The Crickets. Hardinin ura vuoden 1977 jälkeen seurailee aika tarkkaankin bändijohtaja Burtonin uraa.
Rumpali Ronnie Tutt takasi tanakat takalinjat Elvikselle 10 vuoden ajan ja muita työnantajia ovat ehtineet olemaan mm. Jerry Garcia Band, Elvis Costello ja Johnny Cash. Yhtäkaikki, Tutt on koko rumpaloivan maailman yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia hahmoja, ja sen kyllä Finlandia-talon illassakin huomasi.
Basisti Norbert Putnam aloitti Elviksen rinnalla jo 1965, ja toimi usein myös sovittajana ja tuottajana, ollen mukana 120:llä(!) Elvis-levytyksellä. Illan toinen rumpali (kyllä, lavalla soitti kaksi rumpalia ja yhtäaikaa vieläpä, mikä kokemukseni mukaan on toiminut käytännössä aina) oli Paul Leim alias ”Lime”, jonka kannuja voi tuhannen muun äänitteen lisäksi kuulla vaikkapa ”Jedin paluun” scorella. Lisäksi Finlandian lavalla oli neljä nuorempaa muusikkoa, joilla ei suoraa yhteyttä Elvikseen ole, mutta osaamisen kanssa tällä faktalla ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä. Kolmen miehen puhallinsektio mm. sivalsi juuri niin kuin pitikin.
Iltaa juonsi löyhästi tarinoiden Jerry Schilling, Elviksen ystävä ja yksi henkivartijoista eli ns. Memphis Mafian jäsen. Toki mies on toiminut myös managerina ja laajalti musabusineksessa muutenkin. Illan stemmalaulut toimitti Elvis’ Imperials, neljän herrasmiehen kööri, joista kaksi Elviksen ajalta, jo vuodelta 1969, eli Terry Blackwood ja Joe Moscheo. Illan päävokaalit hoiti mies Itävallasta, Dennis Jale, joka kuulosti parhaimmalta oikeastaan silloin, kun ei erityisemmin yrittänyt kuulostaa Elvikseltä. Mutta komea ääni Jalella on, ei pääse mihinkään. Verrattain vaikea itse toki suhtautua siihen, että sama jannu on lavalla ”esittänyt” myös George Michealia, mutta suljen sen nyt mielestäni pois.
No niin, johan tuli pudoteltua nimiä, mutta katsoin sen ikäänkuin tarpeelliseksi, jotta ymmärtäisimme mikä poppoo lavalla nähtiin. Ja että mikä näiden herrojen yhteispanos rock’n’rollin historiaan on ollut, ja yhä on. Valtava. Mutta entäs itse keikka? Käyntiin lähdettiin ”C.C.Riderilla” ja ihan hyvin lähdettiinkin. Dennis Jale tietää paikkansa, eikä yritäkään olla kukaan muu kuin itsensä, showmiehenä ja laulajana. Burtonin kitara soi yhä komeasti ja ajan tavan mukaan soolot pysyivät jopa turhankin lyhyinä ja kompakteina. Kaksi patteria rumpuja jo totesinkin toimivaksi, mutta kyllä näistä kahdesta herrasta, kuinka ollakaan, valkopartainen legenda Tutt keräsi pisteet himaan.
Ensimmäisen puoliajan parhaat muistijäljet, ja ne missä parhaiten itse pääsin fiiliksiin, olivat ”Always on my Mind”, ”King Creole” ja setin päättänyt huikea gospel ”Glory Glory Hallelujah”. Ekasta erästä pitää mainita myös rock’n’rollpotpuri ”Hound Dog/Whole Lotta Shakin’/Roll over Beethoven/Jailhouse Rock”, jonka aikana silmät kiinni laittamalla pääsi kyllä pelottavan lähelle ajatusta siitä, millaista siellä jossain, silloin joskus on saattanut olla. Ja kuten Schilling jossain juonnossaan totesikin, ”this show is as close as you can get to those days”, eikä periaatteessa ole syytä epäillä.
Mutta jotenkin, vaikka tiedänkin että ns. hardcorefaneille ilta oli taatusti huikea ja ääritärkeä, jotenkin kuitenkin jäi valju maku. Jalelta puuttuu aimo annos karismaa, ja muu bändi on ottanut sen roolin, mikä sillä aina oli, eli taustoittava. Nokkamies puuttuu. Ja mehän toki tiedämme, mistä se tunnetusti johtuu, mutta silti. Kukaan ei liidaa show’ta, mitään show’ta ei edes juurikaan ole. Ja Schillerkin on taatusti tuhansien tarinain mies, mutta nyt anekdointi jäi oikeastaan vain porukan kehumisen asteelle.
Kakkospuoliaika oli ihan räväkkää rokkaamista kyllä, Imperialskin sai oman gospelhetkensä eturivissä, ja hienoa niin. Ukoilla on edelleen äänet kunnossa. Samalta lavalta aikanaan nähty Chuck Berryn oma veto ”Johnny B. Goodista” pesi nyt kuullun 6-0 ja muutenkin oli monissa biiseissä luennan makua, ja tässä yhteydessä en keksi muuta tapaa ilmaista asian kuin Dennis Jale. Kaveri on ilmaisussaan ja varsinkin lavaolemuksessaan noin ylipäänsä ehkä jo hiukan liiankin varovainen. Mutta itse musiikkihan on mahtavaa, eikä ikinä tule miksikään muuksi muuttumaan. Ja kun varsinainen setti päättyi ”Suspicious Mindsiin”, niin kyllähän tässä isojen asioiden äärellä tänään oltiin. Lavalla kuitenkin kuusi itsensä Elvis Presleyn kanssa, lavalla ja/tai studiossa, soittanutta muusikkoa. Pelkästään Putnamin bassolinjojen kuuleminen mainitussa päätösbiisissä oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Ja Ronnie Tuttin muutamat rumpusoolot ihanan kolisevilla ”lasvegassoundeilla”.
Kyyti kotiin ei odottanut, joten poistuin paikalta ”Can’t Help Falling in Loven” soidessa, ja mikäs oikeastaan sen upeampi salistapoistumismusiikki voisi edes olla. Kokemisen arvoinen ilta, yhtäkaikki. Vain yksi oli joukosta poissa. Kuningas itse. Kuningas sellaisena kuin haluamme hänet muistaa. Mutta musiikki elää, ja perintö elää, kiitos TCB Bandin ja sen taustavoimien. KG