Ray Campi (us) etc. @ Rock’n’Roll Night 18, Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 20.10.2012
Minun herätykseni rockmusiikkiin tapahtui rockabilly revivalin aikoihin 80-luvun aivan alussa. Meidän seutukunta oli syvää etelän billyaluetta ja kaikki kuuntelivat ja tunnustivat billya ja vanhaa rock’n’rollia, tai parastakin oli tunnustaa, muuten tuli helpohkosti pataan. Kylän pahimmat jäbät kulkivat pitkät takit maata viistäen ja käyttivät kaikki välitunnit koulun vessoissa kampaustensa hieromiseen ja se kylän ainoa bändiviritys opetteli koulun juhliin ”Ol’ Black Joen”. Ankara pelon ilmapiiri laukesi vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun tuli heavy metalli ja suomirockaalto (muistan edelleen sen tunnelman, kun joku uskalikko toi nuorisotalolle tuoreen Hassisen Kone-levyn). Mutta niin minä siis opin, ja vieläpä kohtuullisen vapaaehtoisesti, noina vuosina kuuntelemaan (laatu)rockabillya, niin että osaan sen taidon vaivatta edelleen.
Sen verran syvällisesti olen ajan mittaan pärähtänyt rockmusiikin ja sen kaikkienkin alalajien historiaan, että tuossa juuri joku aika sitten itse itseni kanssa sovin, että kaikki yhä tien päällä olevat, 1950-luvulla ammattillisesti aloittaneet tai peräti levyttäneet artistit ja muusikot on mahdollisuuksien mukaan nähtävä livenä. Nyt vielä kun joitain mahdollisuuksia on. Ihan mukavan satsin olenkin jo onnistunut keräämään rockin syntyvuosikymmenen väkeä, mutta vielä on paljon sarkaa, ja niin vähän aikaa, 50-luvun puolella aloittamaan ehtineet kun ovat ihan minimissäänkin 70 täyttäneitä.
Ja koska Hyvinkään Rock’nRoll Night 18-tapahtuma toi nähtäväksi ja kuultavaksi alan todellisen pioneerin, Ray Campin, oli selvää että kannattaa lähteä kauempaakin. Ray Campi on 78-vuotias pystybasisti, laulaja ja biisintekijä, joka levytti ensisinglensä pikkuiselle TNT-merkille jo 1956 (eli samana vuonna kuin vaikkapa Roy Orbison ja Carl Perkins). Muuan Elvis Aaron Presley oli levylle ehtinyt kaksi vuotta aiemmin ja rock’n’roll oli vasta tuloillaan, syntymässä. Itseasiassa Campikin oli saanut taltioitua musiikkiaan jo aivan 50-luvun alussa, mutta niitä nauhoituksia ei koskaan ole julkaistu. Koska 50-luvun puolimaissa hommat olivat muotoutumassa vasta ja oli hiukan hakusessa, kuka soitti ja edusti mitäkin tyyliä, sanotaan usein Campin olevan ”Rockabillyn kummisetä”. Miehen alkupään tuotanto jäi isompien nimien ja tuhansien yrittäjien jalkoihin, kunnes 70-luvun alkupuolella Rollin’ Rock Recordsin Ronnie Weiser löysi Campin uudestaan, julkaisi 50-luvun materiaalia uusintoina, ja tuorettakin tavaraa siitä eteenpäin. Weiser pelasti käytännössä Campin uran, ja sai siitä krediittiä nytkin Rayn välispiikeissä.
Uudelleenlöytymisensä jälkeen Ray Campi on keikaillut ympäri tuntemaamme billymaailmaa, mutta ehtinyt tehdä paljon muutakin, mm. toimia 25 vuotta Kaliforniassa luokanopettajana. Upeaa kuitenkin, että 70-80-lukujen revivalin ansiosta monet näistä hienoista alan pioneereista saivat uuden elämän.
Kun lähtee lähes 80-vuotiaan rockartistin keikalle, pitää aina varautua siihen että päivän kunto ei välttämättä ole ihan tykeimmillään ja että settikin saattaa jäädä lyhyeksi ja että taustabändin merkitys on erittäin tukeva. Mutta ei tänään. Virkeä ja hauska Ray Campi näytti närhen munat. Mattamusta basso länkytti tiukasti, lauluäänikin oli ihan kunnossa ja hauskaa spiikkiä riitti. Ja vaikka vanha Campi ei enää (viisaasti) uskaltautunutkaan kiipeämään bassonsa päälle ratsastamaan, en jäänyt kaipaamaan. Biisit puhuivat puolestaan. Homma tehtiin heti avausnumerossa ”Rockabilly Man” selväksi ja jostain syystä kyseinen billyn kansallislaulu kuultiin peräti kahdesti. Homman edetessä alkoivat helmat ja puntit heilua, ja kyllä runsaslukuinen rokkiväki oli täysillä mukana ihan viimeistään siinä ”Tore Up”:n kohdalla. Kaikki keskeinen Campin uran varrelta kuultiin ja keikka kesti juuri ja ihan täsmälleen niin kauan kuin pitikin eli noin 50 minuuttia. Ja kun ne pakolliset encoret on soitettava, niin tulihan se tottakai myös ”Caterpillar”, Ray Campin esikoissinglen A-puoli rock’n’rollin historian hirvittävän tärkeältä vuodelta 1956. Mahtavaa, että mies oli näin virkeässä kunnossa, että ei tarvinnut tulla pimeyden ja sateen läpi pettymään. Tällä menolla Campi jaksaa soittaa vielä monta vuotta. Itseoikeutetusti Rockabilly Hall of Fameen kutsuttu Campi kertoilee mielenkiintoisia järjestön kotisivuilla, mm. siitä miten soitti Gene Vincentin lämppärinä ja miten tapasi Elviksen. Näin: http://www.rockabillyhall.com/RayCampi1.html
Ray Campin taustabändinä toimi tällä kertaa hyvinkääläinen The Bopcats, joka aloitti kunniakkaasti sekin jo suomirevivalin piikkipaikoilla 1979 ja ihan mallikkaasti on bändillä homma hallussa. Illan muista esiintyjistä näin vain kotimaisen, uutta albumiaan julkistaneen Boppin Pete 3:n, jonka senkin jäljet johtavat 70-luvun loppuhetkiin. Mainio keikka heiltä, mutta tuli osaltani seurattua osittain sillä kuuluisalla sivusilmällä, ja olisi ehkä voinut olla muutaman biisin lyhyempikin. Illan loput artistit jäivät valitettavasti kaikki nekin näkemättä. Ray Campin vedon jälkeen pimeä tie kutsui ja esim. paljon kehuttu tulokas Miki Lamarr tulee taatusti saamaan uuden tilaisuuden KG:lta. Siksi paljon olen kuullut tästä ladysta hyvää. Illan päätti brittiläinen The Blue Cats (1980-), joka niinikään oli virallisella levynjulkaisukeikalla (kuten siis Pete ja Lamarrkin). The Blue Cats on levyiltä erittäin kova alan bändi ja pitää tulla nähdyksi tulevaisuudessa paremmalla ajalla. Mutta siksi aktiivinen on Suomen billyskene tapahtumia järkkäämään, että tuleehan noita tilaisuuksia todennäköisesti vielä. Nyt iso arvostus järjestäjille, että hoiditte Ray Campin paikalle (vaikka onhan herra ollut Suomessa toki aiemminkin). Jälleen yksi 50-luvun pioneerinimi nähtynä. Kivaa tämä keikkojen koluaminen. Suosittelee, KG.