Mitch Kashmar (us) @ Storyville, Helsinki 15.06.2012
Helsingin Etu-Töölön Storyville-klubin katubaarissa on hiljaista ja seesteistä. Bepop soi ja dixieland, väliin Stevie Ray. Mainio paikka ottaa päivän kierrokset nollaava Liberty Ale ja odotella illan keikkaa. Hässäkkä loistaa poissaolollaan.
Tasan klo 22 alakerran lavalle nousee kalifornialainen bluessolisti ja harpisti Mitch Kashmar säestäjänään kotimainen Tomi Leino Trio. Ensimmäinen biisi menee orientoituessa sekä kokoonpanolta, että yleisöltä. Mutta sitten Jimmie Rodgersin ”You got me cuckoo baby” ja Willie Dixon-klassikko ”Let me love you baby” laittavat hönkää konehuoneeseen ja tarjolla on bluesin juhlaa. Ja puhun nyt nimenomaan ensimmäisestä tunnista ja ensimmäisestä setistä. Nimittäin Storyvillen talon tapaan Kashmar ja kumppanit pakotettiin soittamaan neljä(!) tunnin settiä. Kun keikkajulisteessa lukee Storyvillen ovella, että bändi soittaa 22-03, kyseessä ei ole vitsi.
En muista missä setissä Kashmar veti vielä sen viimeisen todellisen muistijäljen jättäneen ”Whiskey Drinking Woman”, mutta loppu puutui ja puudutti niinkuin mitä tahansa lajia maailmassa 4 tuntia. Mitch Kashmar on mainio solisti sekä mainio harpisti ja keikka oli kuin olisi luettu bluesmusiikin avointa historiankirjaa, mutta liika on liikaa. Pidempään olen lusinut vain aikoinaan Wentus Blues Bandin ”Family Meeting”-elokuvaksi päätyneellä juhlakeikalla ja kyllä huusi ahteri hoosiannaa, mutta muistojen joukossa on ja pysyy.
Vielä tärkeämpää kuin löytää Mitch Kashmar oli löytää armottoman tyylikäs ja tyylitietoinen kitaristi Tomi Leino. Trion rytmiryhmä ei varsinaisesti ole mikään Double Trouble (ja kuinka sellaista kukaan voisikaan luoda uudestaan), mutta Leino on hirvittävän asiallinen kepittäjä. Pysyy niinsanotusti hanko tanassa. Miehen soittoa olisi jaksanut ehkä sen neljännenkin tunnin, ja tämä on hirvittävän paljon sanottu. Kun tulee tilaisuus nähdä tositoimessa Tomi Leino Blues Band omillaan, hankkiudun paikalle. Hankkiudu sinäkin, arvon blueslukija.
On lajeista kovimpia kiertää maailmaa ilman omaa bändiä, aina uusiin paikallisjannuihin tutustuen, vetää neljä tuntia illassa ja Storyvillenkin kaltaisessa paikassa kolme iltaa putkeen kesäkuussa, kun porukkaa kiinnostaa jo enemmän makkara ja sauna. Hattuni nousee, olkoonkin että se on kuvitteellinen. Bluestyön sankari Mitch kysyikin yleisöltä, ”mitä eroa on pizzalla ja muusikolla?” No? ”Pizza onnistuu ruokkimaan nelihenkisen perheen.” Mainittakoon muuten, että omillaan toimimisen lisäksi Mitch Kashmar on soittanut 2006-2011 umpilegendaarisessa kalifornialaisessa funk-rykmentissä War.
Storyville on mainio paikka näinä iltoina, kun ei ole liikaa jengiä. Monet kerrat olen ollut paikalla, kun täydessä flänägänissä operoiva Eduskunnan virkamiehistö valloittaa alakerran, tönii, seisoo varpailla ja unohtaa kokonaan käyttäytyä. Tai kun periaatteessa kansainvälisiä standardeja hätyyttelevä ja erittäin tärkeää työtä tekevä jazz-ja bluesluola muuttuu viisikymppisten rouvien lihatiskiksi. Silloin ei ole kivaa oikein kunnolla kenelläkään. Mutta maltillisen väkimäärän iltoina Storyville toimii ja kun katseensa oikein kohdistaa, voisi kuvitella olevansa vaikka Lontoossa tai jopa NYC:ssa. Toki hiljaisina iltoina, ennenkuin tanssilattia alkaa vetää, bändi käytännössä esiintyy paksulle betonipylväälle. Hallitseva on nyt lievä sana. Lava on periaatteessa tilassa väärinpäin, mutta eihän kaikkea voi saada. Meininki on kuitenkin pääosin lämminhenkinen, artistin nimi lukee bändin takana liitutaululla, valot on mitä on ja henkilökunta on lähes läpeensä ystävällismielistä.
Kun poistun Helsingin kesäyöhön, Leino ja Kashmar nousevat lavalle ja jatkavat. Ankara laji, mutta saatiinpahan rautaisannos bluesia, on kylläinen olo kappaleen matkaa. Ja päätinpä, että pakko on vielä jonain päivänä nähdä, kun Tommy Shannon ja Chris Layton soittavat samalla lavalla. Mieluiten Yhdysvaltain maaperällä. Sitä odotellessa baby. KG